Onnenpalasia Frodon ja rakkaani kanssa

Jarkko pääsi lomille vastoin kaikkia odotuksia ja tuli käymään. Emme tehneet oikein mitään - ei tarvinnutkaan tehdä - tulin pehmeän, lämpöisen onnelliseksi hetkestäkin hänen kanssaan. Istuskelimme huoneessani, joimme vahvaa kahvia isoista mukeista ja puhelimme. Jarkko oli luvannut mennä kavereidensa kanssa Ilonaan, joten hyvästelin hänet haikeasti jo seitsemän aikoihin. Päätin viettää samettisenmustan lokakuun lauantai-illan lukemalla Tarua sormusten herrasta violettiin villahuopaani kääriytyneenä.

Yhdentoista jälkeen olin ehtinyt kulkea Frodon kanssa pitkän tien Viimapäälle, kun havahduin koputukseen. Jarkko seisoi ulkona ja naputti hiljaa sormenpäillään ikkunani ruutuun. Poikien ilta oli päättynyt ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan, koska T. ei ollut päässyt sisään mihinkään. En ottanut osaa, sillä siinä Jarkko oli, minun luonani. Hän istui sohvallani silmät tuikkien, tuoksuen, säärtäni sivellen. Hänen hiuksensa olivat taas kasvaneet, hänen äänensä oli niin pehmeä ja hellä. Minä makasin hänen kainalossaan ja hengitin häntä syvään.

Harhailevat ajatukseni viime aikoina ovat olleet unta ja harhaa. Jarkko on totta. Hänen hyvät, vahvat kätensä ympärilläni ovat totta. Hänen lämmin suunsa suutani vasten on totta. Kun ikävä repii yksinäistä sydäntäni ja minua itkettää kaipauksesta - nämä ovat oikeita tunteitani, nämä ovat totta.

Venebileet ja kiellettyjä tunteita

H piti bileet perjantaina veneellään. Yritimme kylläkin ensin Anun kanssa päästä yökerhoon. Meiltä kysyttiin paperit, joten se siitä. Päätimme lähteä etsimään H:n venettä pimeästä satamasta. Onneksi törmäsimme melkein heti Esaan ja Jattaan, jotka tunsivat tien. Veneellä olivatkin melkein kaikki. Oli hauskaa ja riehakasta. Saimaa oli lokakuun yössä kiiltävän musta ja hohkasi kylmyyttä. Minua hieman huolestutti, että joku putoaisi veteen. Matikankurssin S. oli myös paikalla ja seurasi liikkeitäni katseellaan traaginen ilme koiranpennunsilmissään. Sanoin Anulle, että on paras lähteä, ennen kuin hän rohkaistuu ja tulee juttelemaan.

Keskustassa Anu huomasi Ilen yökerhon jonossa ja unohti minut samantien. Menin Johannan, Raisan, Miian ja Miran kanssa kebabille. Sen jälkeen vain kiertelimme ympäriinsä ja yritimme pysytellä lämpinä. Oli niin kylmä, että Miiaa siteeratakseni: "tuntui kuin varpaat olisivat jäätyneet yhdeksi möykyksi, jossa on viisi kynttä".

Kyllä minä sitten Tuomaksenkin näin. Ensimmäisellä kerralla hän oli jonkun tytön kanssa. Miksi se sattuisi minuun? Ei sen pitäisi sattua. Sattui nyt kuitenkin - sydämeni läpi kävi äkillinen, jäänkylmä kouristus. Meni hetki, jonka aikana kokosin itseni. Sitten pystyin taas hymyilemään ja puhelemaan tyttöjen kanssa. Toisen kerran Tuomas tuli vastaan yksin, mutta nakkasin niskojani hänen katseelleen ja kävelin ohi. 

Palaan kerta toisensa jälkeen näiden samojen mietteiden äärelle: Ei pitäisi tuntea mitään. Mutta miksi sitten tunnen?

Sähköpostia talvisodasta

Kello on vasta kaksitoista, ja pinnaan erinomaisella omallatunnolla. Käväisin tosin koulussa tekemässä enkunkokeen, minkä jälkeen pyöräilin huimaa vauhtia takaisin nukkumaan. Aikomuksena on käydä iltapäivällä kirjastossa lukemassa matikkaa. Mukamas. Pahin koesuma ja stressi on alkusyksyltä ohi, koska jakso vaihtui lokakuun alussa. Suloinen syysloman alku on jo aivan lähellä.

Kissamme on ulkokissa, oikea öisten katujen kollikuningas. Näiden syysilmojen saavuttua se on retkiensä jäljiltä ollut mullantuoksuinen, takkuinen ja likainen. Eilen päätimme, että se on pakko pestä. Tai äiti päätti, ja toteutus jäi minulle ja iskälle. Olipahan kokemus. Kissi rääkyi ja mourusi. Iskä suihkutti likomäräksi paitsi Kissin myös minut ja itsensä. Kissi puolustautui raapimalla. Jälkeenpäin se piiloutui koko yöksi sukkalaatikkoon hoivaamaan loukattua ylpeyttään.

En ollut kuullut Jarkosta mitään viikkoon. Alkuviikosta aloitin monta kertaa kirjoittamaan whats up -viestiä, ja se jäi aina kesken. Ajattelin, että voisihan hänkin ottaa yhteyttä ja ehtiikö hän näitä edes lukea, välittääkö. Välitänkö minä? Minulla on ikävä häntä. Joka kerran kun yöllä herään, ensimmäinen uninen ajatukseni koskee häntä. Mutta tämä välimatka on niin pitkä ja niin raskas. Olemme menossa kaupungille perjantaina porukalla, ja olen tavannut itseni kuin salaa toivomasta, että näkisin silloin Tuomaksen. Lopulta eilen terästäydyin ja kirjoitin Jarkolle lyhyen, tekopirteän sähköpostin arkipäiväisistä kuulumisistani. Hän vastasi viestillä, jonka oli päivännyt vuodelle 1939. Se oli niin kuin kirje rintamalta kotiin. "Eipä tässä sitten muuta kuin toivotaan, että sota pian loppus ja minäkii piäsisin kotitilan hoitoon", sähköposti loppui.

Minulle jäi tästä hyvä ja levollinen mieli.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Iiris Pääkallo -bileemme - kaikki hienot valmistelumme ja vaivannäkömme - epäonnistuivat melko täydellisesti. Kaikki näytti niin hyvältä: hyytävä alttarimme, reidenpaksuisilla laivaköysillä erotettu tanssilattia, savukone ja huikea bändi. Mutta porukka alkoi ryypätä jo alkuillasta. Valvojana ollut Sakke raivostui, ja hänen raivonsa saavutti eeppiset mittasuhteet. Hän riehui ympäriinsä kuumapäisenä, ruuvasi irti ovenkahvoja ja tutki laukkuja. Ja kun muu ei enää auttanut, hän sytytti valot, kiipesi lavalle ja julisti juhlat päättyneiksi. Tämän jälkeen ei ollut muuta tehtävissä kuin alkaa siivota pois niin suurella työllä tekemiämme koristeluja. 

Lähdin Raisan, Anun ja Sannan kanssa sinä iltana vielä kaupungille. Muutama matikankurssin poika tuli mukaan. Yksi heistä kuvittelee olevansa rakastunut minuun. Ei niin, että hän olisi sanonut tai tehnyt mitään, mutta kyllähän sen vaistoaa tällainenkin introvertti kuin minä. Hän on oikein sellainen reilu, kunnon poika, todella älykäs, ihan söpökin - ja sellaiset kiltit, koiranpennun silmätkin, joiden kaihoisan katseen tunnen selässäni. Mutta voisiko kiltteyteen rakastua? Minä olen aina pikemminkin ihastunut poikiin, joissa on vähän säröä, vähän vaaraa.

Jos bileet eivät vastanneet odotuksia, niin eivät onneksi niiden jälkipyykitkään. Liikkeellä oli sitkeä huhu mustasta listasta, jolla olevat erotettaisiin koulusta. Mutta vielä mitä - koulutyö vain jatkui arkisena, harmaana aherruksena eikä mitään tapahtunut.

Olen itsekin ahertanut kuin lamaannuksen vallassa viime viikot. Eniten haluaisin vain nukkua kaikki univelkani pois, nukkua pitkään aamulla, nukkua suloisia päiväunia kissani kanssa ja ehkä korkeintaan lukea suuria romaaneja koulukirjojen sijasta. Jarkko ei ole tänä viikonloppuna kotona käymässä. Hän oli viimeeksi aika kireä - on se intti vaikeaa, varmasti on. Mutta en jaksaisi aina ymmärtää. Haluan välillä olla itsekäs ja sääliä ainoastaan itseäni.