Tämä on menoa

"Tämä on menoa," ajattelin ensimmäisillä treffeillämme kaksi viikkoa sitten. Olen tänä syksynä varonut viemästä mitään suhteita vakavaan suuntaan. Olen pohtinut, kannattaisiko tykkänään välttää merkittäviä ihmissuhteita, koska ne todennäköisesti lopulta satuttavat. Että onko parempi pitää kiintymys keveänä ja sitoutuminen sekä odotukset nollassa?

Tapaaminen Eeron kanssa meni hyvin ja luontevasti. Eero oli yhtä mukava, puhelias ja kohtelias kuin aina, ja hänen kanssaan oli helppo olla. Lopulta hänen oli jo aika lähteä, emmekä olleet sopineet mitään. Silloin ajattelin, että tämä on menoa: minä olen todella, todella ihastunut tähän mieheen. Olen ylittänyt rajan harppauksella: on ihan liian myöhäistä kohauttaa olkiani ja jatkaa elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Eero oli jo puoliksi ulkona ovestani. Mutta ovi ei sulkeutunut, vaan jähmettyi raolleen ja avautui uudestaan. Eero kurkisti ovesta ja pyysi minua ulos saman viikon perjantaina.

Sinä perjantaina hän myöhästyi tai tuli aivan viime tipassa. Olin jo ollut aivan hermorauniona ja olin ehtinyt mielessäni pyörittää kaikki ikävimmät skenaariot: että tapaaminen oli niin yhdentekevä, että hän oli unohtanut tai että minut oli kylmäverisesti ghostattu. Mutta ehdimme elokuviin ja tulimme sen jälkeen meille syömään jäätelöä, juttelemaan ja katsoimme pätkiä Monty Python's Search for the Holy Grailista ja nauroimme katketaksemme. Kello kävi lopulta aivan pikkutunteja, kun Eero lähti. Mutta minä en vieläkään tiennyt, oliko ihastukseni yksipuolista. Kaiken sen perusteella, mitä tiesin Eerosta, hän olisi hyvinkin voinut viettää aikaa kanssani pelkästä kohteliaisuudesta.

Minulla on huomenna treffit!

 

Päätin soittaa Eerolle. No, rohkaisua saadakseni soitin kylläkin ensin sekä Veljelle, Milalle että Marialle ja kysyin jokaiselta mielipidettä. Kaikki antautuivat vatvomaan asiaa kanssani. Kaikki kannustivat minua: että ole urhea ja anna mennä vain. 

Sitten istuin lattialla ja tuijotin puhelintani puolisen tuntia keskittyneenä kuin olisin manannut henkiä. Lopulta uskalsin näppäillä Eeron numeron. Puhelin hälytti, ja aika venyi ja virui ja melkein pysähtyi. Hän vastasi. Tervehdin ja kysyin, haluaisiko hän tulla kahville tiistaina. "No, totta Mooses," Eero täräytti hilpeästi ja muitta mutkitta. Ja siinä se. Minulla on huomenna treffit!  

Miksi tämä nyt on niin jännittävää? Minulla on ollut syksyn aikana monia viritelmiä ja flirttisuhteita. Tämä on erilaista, tuntuu erilaiselta. Aidolta. Voimakkaalta. Ja siksi pelottavalta. Flirtti ei vaadi juuri mitään. Mutta että uskaltautuisi taas oikeasti tuntemaan: se altistaa vaaralle. Voiko merkityksellisiä ihmissuhteita loputtomiin vältellä siinä pelossa, että satuttaa itsensä? Päätin, että ei voi, enää ei voi. 

Mutta: arpa on heitetty ja Rubikon ylitetään huomenna.

Voidapa hypätä syliisi

Voidapa hypätä syliisi

kuin ihanana kesäyönä järveen:

ponkaista laiturilta huimapäisesti nauraen,

syöksyä syvyyksiin pää edeltä ja silmät kiinni.

Upota, sukeltaa,

henkeään pidätellen, 

nautinnollisen rohkeasti.

Voidapa hypätä

empimättä ja vailla pelkoa, 

kokeilematta varpaalla veden kylmyyttä,

tähyilemättä kiviä pinnan alla. 

Älä pelaa pelejä sydämelläni

 

Olin menossa rakastamani bändin konserttiin, mihin liittyi jännitys, että saako Veli intistä lomaa ja pääseekö mukaan. Jarkko tarjoutui lähtemäään kanssani keikalle, jos lippu olisi jäänyt ylimääräiseksi. Vastasin jotain kohteliaan välttelevää, mutta en todellakaan halunnut tai aikonut mennä hänen kanssaan. Mieluummin olisin ottanut mukaan jonkun kaverin. Syksyinen tapaamisemme oli minulle aidosti suhteemme viimeinen näytös. Jarkko soittelee minulle silloin tällöin, yhä harvemmin, yleensä yöllä tai esimerkiksi ollessaan humalassa. Tyypillisiä ex-puheluita. 

Onneksi Veli sai lomaa, ja pääsimme yhdessä keikalle. Hänen kanssaan se olikin hauskinta; musiikki on ollut meille se yhteinen juttu. 

Olen ollut muutenkin liikekannalla: pikkujouluissa, ravintoloissa, työhön liittyvissä etäkoulutuksissa (minulle tarjoutui mahdollisuus pieneen ylennykseen talon sisällä). Vaihtaisin kuitenkin kaiken tämän hauskan ja jännittävän yhteen rauhalliseen hetkeen Eeron kanssa. Mitään ei ole tapahtunut sen yöllisen tapaamisemme jälkeen. Tai no yksi välikohtaus sentään. Satuimme olemaan yöelämässä, ja koolle kerääntyi sitä treeniporukkaa. Eero erkaantui parin metrin päähän seurueesta juttelemaan kaverinsa kanssa. Eero oli tapansa mukaan kuskina ja selvin päin, mutta kaveri oli vauhdissa, innoissaan, puhui kovalla äänellä. Sitten kuulin ihan selvästi kaverin kiljaisevan pari kertaa minun nimeni. Eero hämmentyi ja häkeltyi silmin nähden (niin suloisesti) ja töni kaveriaan kauemmas. 

Veli kommentoi tähän tarinaan: "Hm. Höh. Jos työ kerran tykkäätte toisistanne, niin. Siis, että... quit playing games with my heart."

Mutta minä en pelaa mitään pelejä. Olen kipeän tosissani, niin yhtäkkiseltä kuin se saattaa kuulostaakin. 

Mitä hän ajattelee minusta?

 

Juttelimme viikonloppusuunnitelmista treenien jälkeen. Kerroin olevani perjantaina yövuorossa ja heitin: "Tulkaa moikkaamaan viideltä aamulla, se on yön väsyttävin hetki." 

Viideltä työkaverini huikkasi: "Siellä on joku kävelijä." Menin katsomaan, ja se oli hän, Eero. Hän käveli lähemmäs pitkänä ja hurmaavana, viluisena ja hymyillen, lunta tummassa tukassaan. Oli yön hiljaisin, pysähtynein tunti; kaikki tuntui vähän epätodelliselta, ihmeelliseltä. Olin häkeltyneen ujo ja excited enkä voinut lakata hymyilemästä. Juttelimme puolisen tuntia tai en tiedä - sata vuotta - aika oli menettänyt merkityksensä hassussa päässäni. Käteni tärisivät, kun tarjosin hänelle kahvia. 

Olin tullut töihin pyörällä, joka oli yön aikana hautautunut ensilumen alle. Eero lupasi kohteliaasti ottaa sekä pyörän että minut kyytiin ja ajoi minut kotiin kuudelta. En tiedä, mitä olisin sanonut, mitä olisin uskaltanut sanoa. Veli oli kotona ja nukkui, joten en oikein voinut kutsua sisäänkään. Lopulta vain kiitin kyydistä, ja Eero hyvästeli minut hyvin kohteliaan kaverillisesti. 

Se oli ensimmäinen kerta, kun en nukahtanut välittömästi yövuoron jälkeen säntäileviltä ajatuksiltani. Koko viikon sydämeni on ollut levoton ja innostunut ja kuuma kuin kaukaisen kesän kirkas aurinko. Mitä hän ajattelee minusta? Nousiko hän ylös viideltä lumisateiseen yöhön vain tullakseen katsomaan minua? Miksi? Epämääräisestä kohteliaisuudesta, koska olin pyytänyt tulla moikkaamaan? Hetken mielijohteesta ja huvin vuoksi? Arvaako hän miten rajattoman ihastunut olen, ja merkitseekö se hänelle mitään?