Mansikkapelloilla, ikuisesti

Juuri siltä minusta tuntuu: odotan yötä, jotta päivä päättyisi, odotan aamua päästäkseni yöstä. Olen katkera ja vihainen. Katson nyyhkysarjoja ja romanttisia elokuvia ja itken kateudesta, kun joudun näkemään onnellisia loppuja.  Enkä jaksa olla empaattinen, kun Maria kertoo viikonlopustaan poikaystävänsä kanssa ja suree sitä, etteivät he näe peräti kolmeen viikkoon. Minä tiedän, että oma tilanteeni ei muuttuisi, vaikka kaikilla muillakin olisi yhtä paskaa. En vain - en vain siedä ihmisten vakiintunutta onnellisuutta juuri nyt. Olen kuullut kaiken kiltin sanottavan koko maailmassa - eikä se auta helvettiäkään. Kaikki tuntuu vain korvikkeelta. Olen kuullut, että: "Elä eteen päin", ja "Voithan sie olla yksinkin, tarviiks siulla aina olla joku?". Ja: "Keskity opiskeluun."  Seuraavat kuukaudet: olen yksin, olen yksin, vihaan kaikkia, tarvitsen kaikkia, teen villejä tekoja unohtaakseni, menen sänkyyn parin pojan kanssa huvikseni ja vertaan heitä häneen....

Joulu vietetään kotona käsikirjoituksen mukaan. Marraskuussa jääkaapin oveen ilmestyy työlista. Hektisten viikkojen - siivoamista, koristelua, leipomista ja paistamista, kaupoissa ravaamista - suloinen joulurauha laskeutuu viimein aatonaattona. Kiire on ohi. Herään jouluaattoon puhtaissa lakanoissa. Käymme aamusaunassa. Syömme riisipuuroa joulurauhan julistuksen aikaan. Illan hämärtyessä haemme Mummon ja menemme  yhdessä hautausmaalle viemään kynttilöitä. Siellä on sitten aina kylmä, vaikka kuinka pukisi päällensä. Mutta tunnelma on lämmin: kynttilöiden liekit tuikuttavat valomerenä. Joskus näemme sukulaisia, silloin vaihdetaan nopeat halaukset ja jouluntoivotukset, posket hehkuvat punaisina ja hengitys huuruaa, kutsutaan kylään puolin ja toisin. Aina kynttilän laskiessani sanon hiljaa mielessäni: "Hyvää joulua Mamma. Hyvää joulua Ukki." Illalla vaihdamme parempiin vaatteisiin ja syömme perinteisiä jouluruokia. Lahjojen vaihtamisen jälkeen juomme jouluka...

Nämä kaameat päivät ennen kuukautisia! Olen sekopäinen ja keskittymiskyvytön, itken vuolaasti pienimmästäkin syystä enkä pysty mihinkään. Ehkä on helppoakin selittää itselleen, että ylireagointini johtuu hormoneista ja että olisi turhaa yrittää tehdä mitään hyödyllistä. Sillä nimettömällä kaipauksella, jota olen viime aikoina tuntenut, ei silti ole mitään tekemistä kehoni rytmien kanssa. Olen ollut surullinen, tyytymätön elämääni. Jotain minulta puuttuu, aivan konkreettisesti puuttuu. Tuntuu, kuin en aivan olisi ihan elossa, olemassa, ainakaan kaikin voimin. Minä vain vilkuilen elämää puoleksi suljettujen silmäluomieni raosta ilman ajatuksen ja tunteen kipinää. Paneudun töihini huokaillen. Olen välimatkan päässä jokaisesta tuntemastani ihmisestä. Tarvitsen ulkoilmaa, keskustelua, opintopisteitä - mutta ehkä eniten pirskauksen romantiikkaa. Kaipaan kauneutta. Haluan pukeutua pitsiin ja korkeisiin korkoihin. Haluan maalata huuleni tummanpunaiseksi ja kammata hiukseni mustiksi, si...

Minun pitäisi haudata Jarkko. En tiedä, miksi se on näin pirun vaikeaa. En edes usko rakastavanikaan häntä enää. Hän on kuitenkin kokonaan toinen ihminen kuin se hauska, jännittävä poika, johon rakastuin sateisena lokakuun yönä monta vuotta sitten. Se poika on kadonnut menneisyyteen ja on ikuisesti tavoittamattomissa. Sentään ei kukaan voi viedä pois muistojani. Jonkin aikaa me rakastimme toisiamme ilman valheita ja katkeruutta; sen kuvan haluan säilyttää. Mahdollisesti siksi, että se on totta - mahdollisesti siksi, että olisi sietämätöntä uskoa eläneensä vuosia valheessa. Tällä hetkellä minua huolettaa oma tunnevammaisuuteni. Olen ravannut jonkin verran rafloissa ja siis jutellut monen miehen kanssa. Mutta en pysty kuin laimeasti kiinnostumaan kenestäkään, eikä sydämeni ole ollenkaan mukana. Ehkä en ole vielä valmis tapaamaan ketään uutta. Olen kuin pysähdyksissä. Kertailen jatkuvasti mielessäni kahden kuukauden takaisia tapahtumia ja käyn koko ajan kuvitteellista di...

Olen määrännyt itselleni Opiskelukaupunki-kuurin, koska olen miettinyt, että kotona käyminen on vähän kuin pakenemista. Olen jatkanut autoilua viikonloppuisin Kotikaupunkiin ja takaisin Marian kanssa, vaikka olosuhteet ovat muuttuneet. Hänellä on siellä poikaystävä, mutta minulla ei. Yritän ottaa Opiskelukaupungin haltuun ja tuntea sen kodiksi. Tuntea itseni kokonaisemmaksi. Siihen auttavat jo ensimmäiset merkit keskitalven väistymisestä: hieman pidempi valoisa aika, linnunlaulu, kimaltavat hanget. Lukujärjestyksenikin on höyhenenkevyt, ainoastaan 28 tuntia viikossa. Minulla on ihanasti aikaa harrastaa. Olen käynyt opiskelijaliikunnan tanssillisilla ryhmäliikuntatunneilla lähes päivittäin. Mitä tunne-elämääni tulee, niin se nukkuu armeliasta talviunta. Olen laimean jännittynyt harkinta-aikamme päättymisen takia viikon kuluttua, mutta enimmäkseen yritän olla ajattelematta. Valmistelen itseäni pettymiseen enkä uskalla unelmoida vaihtoehdosta, että seurustelumme jatkuisi. Jos näm...

Jarkko kirjoitti minulle elokuussa ennen opiskelujen alkua kirjeen. Hyvin kauniin, surullisen kirjeen. Hän sanoi, että molemmille ensimmäinen suhde oli tietysti jo alunalkaen tuomittu epäonnistumaan. Mutta että se ei siitä huolimatta ollut vain teini-ikäisten viaton ihastuminen, vaan paljon enemmän - ainutlaatuinen rakkaussuhde. Hän kirjoitti muistavansa päällimäisenä yhteiset onnenhetkemme ja sanoi, että olen joka tapauksessa osa häntä aina. Viimeiseksi hän ehdotti, että tapaisimme ja puhuisimme sanomatta jääneistä asioista, menneisyydestä ja tulevaisuudesta. No hyvä on. Tunnustan. Menetin tasapainoni. Luin sitä kirjettä alusta loppuun enkä tiennyt, mitä tunsin. Pelkäsin kysyäkin sitä itseltäni. Oli aivan selvää, etten pystyisi tapaamaan häntä. Tuomaksen takia. Ja koska en... en olisi voinut antaa mitään takeita, mitä tapahtuisi kahden Jarkon kanssa. Moneen viikkoon en vastannut, koska en tiennyt, mitä vastata. Kypsyttelin ajatuksiani ja päädyin siihen, että kaikesta huol...

Jarkko soitti eilen iltapäivällä keskustasta ja oli varttitunnin kuluttua täällä hakemassa tavaroitaan. Heti kun näin hänet, sisimpäni valahti pehmeäksi ja ulkokuoreni kylmäksi kuin lumi. Tajusin, että olin yrittänyt kaikkeni sysätäkseni hänet syrjään; olin värjännyt tukkani, myynyt sänkyni, pyyhkäissyt hänen jälkensä huoneestani. Yrittänyt turhaan. Jarkkoa ei voi unohtaa niin helposti. Hän istui kirjoituspöytäni ääreen takki päällä, emmekä kumpikaan tienneet, mitä sanoa. Annoin hänelle muovikassin, jonka sisällä hänen omaisuutensa oli. Hän hymähti viivottimelle, kurtisti kulmiaan armeijan olkakoristeille, kieltäytyi tauluista ja rahasta. Olimme kumpikin jäykkiä ja loukkasimme toisiamme. "Hyvä, että tää on loppu." "Ei kiinnosta." "Myö ei ikinä oo osattu puhua toisillemme." Kumpi mitäkin sanoi? Tarkoitti? Sitten Jarkko siirtyi istumaan sängylle, uudelle sängylleni, nosti kätensä silmilleen ja huomasin hänen itkevän. Minuun koski kuin tuhat tyls...

Meidän välillämme on jo nyt muuttunut jokin. Kaipaan päivä päivältä enemmän, mutta en tiedä kaipaanko häntä vai unelmaa hänestä. Ikävöin onnellisia päiviä hänen kanssaan, kaukaisia päiviä. Todellisuus on erilainen. Olemme molemmat kireitä ja herkkiä loukkaantumaan. Meillä on edelleen hetkiä: kun nauramme tai rakastelemme. Mutta keskusteleminen johtaa hyvin helposti kinastelemiseen. Jarkko tuntuu olevan tyytyväinen elämäänsä näinä päivinä. Hän viettää paljon aikaa isoisänsä luona maalla. Hän soittaa minulle sieltä jostain syystä salaa ja lopettaa puhelut hätäisesti, kun joku tulee huoneeseen. Ehkä hän häpeää minua? Eilen, kun soitin, hän oli juuri lähdössä ystäviensä kanssa raflaan. Kurtistin kulmiani, kohautin olkapäitäni, lopetin puhelun siihen. Soitin heti Anulle, ja lähdimme Unioniin tanssimaan. Nämä ongelmat johtuvat jostain aivan muusta kuin kaukosuhteesta ja erillään asumisesta. Meitä repii yhdeltä suunnalta rakkaus, ystävyys ja tottuminen ja toiselta kyllästyminen j...

Minulla ei ole ikinä ollut krapulaa, mutta tältä sen täytyy tuntua. En ole vieläkään toipunut viikonlopun tapahtumista. Käytökseni. Tuomas. Jarkko. Tunne, että olen pettänyt kaikkia. Ihastukseni Tuomakseen liittyi varhaiseen teini-ikääni, yläkouluun, jännittävään rimpuiluun lapsuuden ja nuoruuden välissä. Kuinka monta tuntia vietinkään ennen unelmoimalla hänestä, kuinka monta koulupäivää tuijotin kuin hypnoosissa hänen profiiliaan luokan toisella puolen. En ole voinut unohtaa Tuomasta. Hän on aina ollut kipeänsuloinen haave, täyttymätön kaipaus - jotakin kaunista, puhdasta ja viatonta - jotakin joka ei ole tästä maailmasta. Voi kuinka olisin halunnut säilyttää hänen muistonsa tahrimattomana, unenomaisena, rakkaana. Mutta tämän jälkeen voin muistaa vain häpeän. Tästälähin hän on minulle mennyt. Minusta on ikään kuin repeytynyt palanen, jota ilman en tiedä, miten osaan olla. Kunpa sitä ikinä ei olisikaan sattunut. Mutta en voi kääntää aikaa taakse, en mahda tälle mitään. Jos...

Tänään kun tulin jumpasta, huomasin pimeyden keskellä Anun ja Ilen. Sumu pisaroi ja kimalteli Anun mustassa tukassa katulampun valossa kuin tähtipöly. Heillä oli punaiset posket ja kädet toistensa farkkujen takataskuissa, he olivat juuri nauraneet jollekin - kaksi onnellista. Pysähdyin hetkeksi juttelemaan ja lämmittelemään heidän iloisuutensa. Kun lähdin pyöräilemään kotiin, minua vähän itketti ikävästä. Ikävöin Anua ja ikävöin omaa poikaystävääni. Pidämmehän me Jarkon kanssa yhteyttä. Mutta asiat muuttuvat jotenkin tyhjänpäiväisiksi ja hönteiksi puhelimen ruudulla. Koulujuttuja ja pieniä tapauksia, sellaisia mitkä tulisi kasvokkain naureskellen höpöteltyä, ei edes muista tai viitsi kertoilla. Ja ne suuremmat murheeni, kotiasiat, niille ei varsinkaan ole aikaa eikä tilaisuutta. Ja juuri se vie Jarkon niin pahuksen kauaksi luotani, kun en voi kuulla enkä kertoa jokapäiväisiä, arkisia asioita. Miksi hän ei voi olla täällä. Nyt. Miksi minun pitää leikkiä sanoilla, kun haluaisin ...

Kello on vähän liikaa. Olen lukenut vähän liikaa Katri Valaa ja kuunnellut aivan liikaa iskän vanhoja Eppu-levyjä. Mummo tuli käymään tänään nuorimman siskonsa Marjatan ja tämän miehen Åken kanssa. Mummo on tavallisissakin oloissa puhelias ja täynnä energiaa. Siskojen seurassa energia vähintään kaksinkertaistuu.  Siskot  ovat hyvin samannäköisiä ja samanoloisia: siroja, kauniita ja värikkäitä vielä vanhoilla päivillään. Kaikki siis kilkattivat ja kalkattivat yhtä aikaa toistensa päälle, ja keskustelu rönsyili hevosenlannan lannoitearvosta Marjatan painoon (65 kg) ja Åken neulottuihin, villaisiin välihousuihin. Mummo kysyi ainakin kaksi kertaa, että "montas vuotta siun Niina pitää sitä koulua käyä." Åke vinkkaili minulle silmää, ja Marjatta vaati saada tietää, että "milloinkas niitä Niinan häitä tanssitaan." Tässä vaiheessa Mummo alkoi valssata hyräillen ympäri olohuonetta. Tässä vaiheessa minä suljin silmäni ja yritin ajatella Jarkkoa. Koulussa muut...

Jarkko on armeijassa, ja minä olen sotaleski. Se on samalla kertaa sekä kauheaa että jollain tavalla kieltämättä aika herttaista. Jokapäiväinen erossaolo ja ikävöiminen on rankkaa. Mutta toisaalta ikävä on kipeänsuloinen tunne, johon voi heittäytyä melkeinpä nautinnollisesti. Suhteessamme ei ole enää ollenkaan jokapäiväistä arkea, vaan viikonloppuvapailla tapaamisemme ovat yhtä juhlaa ja karnevaalia. Kuka arkea kaipaisikaan? Olen Jarkolle taas kuin ihanaa, kylmää kuningatarjäätelöä kuumalla enkelikastikkeella. Toki tiedän, että se johtuu siitä, että hän on kaiket päivät miesten seurassa - mutta viis veisaan siitä. Rakastan sitä, miten hän haluaa minua. Ja minä häntä - voi Luoja miten haluankin. Olin Jarkon perheen kanssa katsomassa hänen sotilasvalaansa pari viikkoa sitten. Olin ihan otettu, että pääsin mukaan, ihan kuin perheen jäsenenä. Marssit, tungos tienvierillä, tupien tarkasti pedatut punkat, hernekeitto, pojat miesten univormuissa. Itse vala - vakava ja pelottava. Oli se o...

Perjantai-iltana lähdin Ailan kanssa kaupungille. Kuuma, päihdyttävän auringonhehkuinen ilta, joka vaihtui nopeasti viiltävän viileäksi yöksi. Kiertelimme rutiininomaisesti ympäriinsä, monta, monta kierrosta - kunnes noin miljoonannella kierroksella törmäsin Tuomakseen. Pysähdyin hänen eteensä. Hän oli vähän humalassa ja hymyili huolettoman iloisesti, kädet syvällä kauhtuneensinisen farkkutakin taskuissa. Tällä kertaa ei ollut häivettäkään siitä kiusaantuneisuudesta ja epävarmuudesta, joka leijui ympärillämme kun kohtasimme yhtä yllättäen  edellisen kerran . Aloimme muitta mutkitta jutella ja jatkoimme kiertämistä yhdessä. Tapasimme monia entisiä yläkoulun aikaisia tuttuja ja pysähdyimme juttelemaan kaikkien kanssa. Timpankin - yhden Tuomaan parhaista ystävistä ja minun kaverini jo alakoulun ajoilta. Timpan kanssa me vähän niin kuin imitoimme seurusteluakin noin yksitoistavuotiaina, norkoilimme huoltoasemalla, leikimme lumisotaa koulun pihalla ja meille kotiin tullessaan T...

Ukkini kuoli vuosi sitten keväällä. Jostain syystä hän on ollut mielessäni viime aikoina paljon. Ehkä siksi, että isän kanssa on ollut niin vaikeata - tuntuu pahalta, kun yksi ihminen, johon saattoi luottaa on poissa.  Olin lapsena paljon ukilla ja mummolla hoidossa. Ei varmaan ollut virikkeitä ja toimintaa koko ajan, ja hyvä niin. Muistan niiden aikojen kauniin ja ihmeellisen kiireettömyyden ja rauhan. Nukuimme pitkiä päiväunia kaikki kolme. "Käyään päivälevolle", mummo sanoi ja kävimme maate: ukki ja mummo levitettävälle sängylleen ja minä vihreälle, samettipintaiselle sohvalle, jonka kuvioita silittelin sormillani ennen nukahtamista. Iltapäivisin istuimme mummon pikkuruisessa keittokomerossa, kello tikitti. Lempeä auringonvalo siilautui valtavan nukkumattikukan lehtien lomitse. Ukki pelasi verkkaan pasianssia ja rummutti sormillaan keittiön pöytää. Minä piirtelin ruutupaperille mustekynällä, ja mummo katsoi piirtelyäni. Välistä hän piirsi itsekin: talon, jonka piipust...