Tunne-elämäni armelias talviuni

Olen määrännyt itselleni Opiskelukaupunki-kuurin, koska olen miettinyt, että kotona käyminen on vähän kuin pakenemista. Olen jatkanut autoilua viikonloppuisin Kotikaupunkiin ja takaisin Marian kanssa, vaikka olosuhteet ovat muuttuneet. Hänellä on siellä poikaystävä, mutta minulla ei. Yritän ottaa Opiskelukaupungin haltuun ja tuntea sen kodiksi. Tuntea itseni kokonaisemmaksi. Siihen auttavat jo ensimmäiset merkit keskitalven väistymisestä: hieman pidempi valoisa aika, linnunlaulu, kimaltavat hanget. Lukujärjestyksenikin on höyhenenkevyt, ainoastaan 28 tuntia viikossa. Minulla on ihanasti aikaa harrastaa. Olen käynyt opiskelijaliikunnan tanssillisilla ryhmäliikuntatunneilla lähes päivittäin.

Mitä tunne-elämääni tulee, niin se nukkuu armeliasta talviunta. Olen laimean jännittynyt harkinta-aikamme päättymisen takia viikon kuluttua, mutta enimmäkseen yritän olla ajattelematta. Valmistelen itseäni pettymiseen enkä uskalla unelmoida vaihtoehdosta, että seurustelumme jatkuisi. Jos nämä viekoittelevat harhaunet eksyvät mieleeni, puhallan ne säikähtäneenä pois. Syy on tietysti selvä: en uskalla toivoa, koska en halua pudota korkealta.

Kaipaan häntä joskus. Haluaisin kertoa asioista, joita minulle tapahtuu ja joita mietin. Saan spontaaneja innoituksia tarttua puhelimeen ja soittaa tai edes snäpätä: "Rakas, arvaa, yksi hauska juttu!" Sitten muistan: ei hän haluakaan kuulla minusta vielä viikkoon. Tai kenties enää ikinä. Se tuntuu joka kerta kylmältä vesisuihkulta paljaalle iholle.

Joskus taas tunnen kylmää, terävää, silmitöntä kiukkua ja vihaa. Valitettavasti tunnistan defenssini ja tiedän vihan pohjimmiltaan olevan vain loukkaantuneen ja hämmentyneen ihmisen hätää. Jos annan sen muuttua vihaksi, minuun koskee vähemmän.