Jätetty sähköpostitse

Harkinta-aikamme päättyi eilen, ja odotin levottomana Jarkon soittoa koko pitkän päivän. Järjestin itselleni päättäväisen pirteästi koko päiväksi ohjelmaa, jotta saisin muuta ajateltavaa. Aamuluentojen jälkeen kävin uimassa, istuin rakastamassani kaupunginkirjastossa lukemassa ja menin vielä elokuviin. Oletin, että hän soittaisi myöhään illalla, mutta vilkuilin silti puhelinta päivän mittaan vähän väliä. Kotona illalla en enää yrittänyt keksiä tekemistä. Kello tuli yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Lopulta minun oli epäuskoisesti myönnettävä, että olin odottanut turhaan. Hän ei ikinä soittanut.

Sain tänään sähköpostin. Se oli törkeä. Hävytön. Tai ei ollut - ei oikeastaan: vain tahattomasti julma ja ajattelematon. Jarkko yrittää olla siinä kiltti ja selvästi yrittää selittää asioita: Hän ei ”halua sitoutua” eikä ”ole valmis vakavaan seurusteluun.” Hän ei halua, että hänen ”elämäänsä rajoittaa se, että pitäisi varoa ihastumasta johonkin tai pettämästä.”

Which is fine. I can accept that. Enhän muuta uskaltanut odottaakaan.

Mutta Jarkon viestissä on sellainen outo vivahde, joka ikään kuin vihjailee, että tässä erossa olisikin joku escape-näppäin.

”Olen pahoillani, että olen luvannut sinulle sellaista, jota en ainakaan vielä pysty toteuttamaan.” 

Miten niin ainakaan vielä? 

Hän tarjoaa minulle ystävyyttään tavalla, joka tuntuu lähinnä iskulta vasten kasvoja: 

”Haluaisin nähdä sinua kuten tähänkin asti ja kirjoitella, sillä olen huomannut, että hyvät ystävät ovat elämän peruspilareita. Uskon, että ystävyydestämme tulisikin jotain, koska tunnen itseni ja omat ajatukseni.” 

Lopulta hän kutsuu itsensä kylään: 

”Olen ajatellut, että voisin tulla sinne Opiskelukaupunkiin ensi kuussa, jos vain otat minut vastaan.”

Siis...? Mitä hän minulta odottaa? Että annan anteeksi, ymmärrän? Otan hänet sänkyyni rakkaudenmurusten toivossa? Mitä tuohon hyvään ystävyyteen taas tulee: hyvä ystävä olisi kunniottanut toista sovitulla puhelinsoitolla ja oikealla keskustelulla.