Mansikkapelloilla, ikuisesti

Tunnen lopullisuuden surullisen painon tänään, kun juna vie minua kotiin. On melkein kuin olisin lukenut kirjaa, jossa on liian monta uuvuttavaa jälkinäytöstä, mutta nyt olisin sulkenut kannen hiljaa, viimeisen kerran. Se on ohi. Se on takana. Tällä kertaa tiedän sen myös sydämessäni. Se ei edes johdu näistä viimeisimmistä, rumista näytelmistä, jotka toki ovat työntäneet minua yhä kauemmaksi Jarkosta. Minusta tuntuu, että minä olen muuttunut. Minä en enää tarvitse häntä, ja tämä auttoi minua ymmärätämään sen. Tai myöntämään. Monta kertaa olen erojemme jälkeen jatkanut elämistä Jarkkoa varten. Tekojeni takana on ollut halu osoittaa hänelle jotain. Ja koko ajan olen jossain syvällä alitajunnassani uskonut, että me kuulumme ja päädymme yhteen. Nyt minulla on aivan erilainen olo: ikään kuin jokin olisi kadonnut minusta, jokin tuttu ja ikuiseksi kuviteltu - rakkaus Jarkkoon kenties? Tuntuu kiihkottomalta, levolliselta ja huojentuneelta. Tämä on uuden aikakauden alku.

Jahkailuni kahden pojan välillä ratkesi, kun Jarkko yllätti minut tulemalla luokseni Opiskelukaupunkiin kolme viikkoa sitten. Olisin päätynyt samaan ratkaisuun, mutta hitaammin askelin ja tunnontuskaisten kiertoteiden kautta. Mutta kun näin Jarkon ja kun hän kosketti minua, unohdin kaiken muun. En rehellisesti sanottuna ajatellut mitään muuta kuin omaa onneani. Tunsin kelluvani kimaltavan, auringonvälkkeisen, korkean aallonharjan huipulla.  En koskaan lakannut rakastamasta Jarkkoa, mutta lakkasin luottamasta. Häneen, hänen rakkauteensa, meihin, itseeni. Kirjoitin blogiini, että kun keväällä yritimme palata yhteen odotin enemmän: " Tahdoin ehdottoman rakkaudentunnustuksen, sydämestä tulevia anteeksipyyntöjä ja katumusta. Suuria eleitä. Polvilleenheittäytymistä. Ruusuja."  Nyt sain kaiken tilaamani, kaiken mitä ikinä olisin uskaltanut toivoa: suuria eleitä, suuria tunteita, suuria lupauksia. Muistan, että meillä on ollut ongelmamme - niin hetkemme kuin retkemmekin. En ...

Kirjoitan junassa matkalla takaisin Opiskelukaupunkiin. Ulkona ohitse vyöryvät metsien syvänmustat silhuetit, mustat tiet ja pellot; silloin tällöin silmiini välähtää lämpimästi valaistuja, kodikkaita ikkunoita, autojen jonoja, jouluvalojakin jo. Olen väsyksissä ja nojaan raukeasti ohimoani ikkunalasiin. Viime viikonlopun tapahtumat kangastelevat edelleen ajatuksissani. Hieman epätodellisina, kuin puoliksi unohdettuna unena. Jarkko. Minä. Sanoinkuvaamaton rakastelumme niinä lyhyinä, varastettuina päivinä: se pimeä huuma, se syvälle upottava hurma. Pyörryttää ajatella. En ole vieläkään laskeutunut maan pinnalle ihan kokonaan. Mutta vieläkin päihdyttävämpää kuin seksi, olivat sanat, jotka sanottiin. "Minä oon tavannut monia tyttöjä eromme jälkeen", Jarkko kertoi, "eikä niissä ihmisissä ole ollut mitään vikaa, vaan vika on minussa. Oon tiennyt jo kauan, miksi seurustelu ei onnistu. Syy on se, että olen etsinyt heistä sinua, mutta eihän sinua ole kuin yksi maail...