Romanssi, seikkailu, toinen nainen

Jarkko kertoi eronneensa siitä naisestaan ja ehdotti, että tapaisimme. Itkisin onnesta, suutelisin maata, laulaisin hoosiannaa - ellei olisi niitä kirjeitä. En tiedä, onko minun fiksua antaa niille niin paljon painoarvoa. Mutten voi loukkaantumiselleni ja häpeälleni mitään. On jotenkin helvetin nöyryyttävää, että minä tunsin - tunnen - häntä kohtaan niin paljon, niin syvään. Revin sydämeni kokonaan auki, kun olisin voinut säilyttää kasvoni ja cooliuteni. Se mikä minulle oli suuren luokan romanssi, paljastuikin Jarkolle pelkäksi seikkailuksi. Näin hänet elämäni miehenä, ja hän minut vain toisena naisena.

"Kuukausi on lyhyt aika, " hän sanoi puhelimessa viitaten erossaoloomme, mutta ei se ole. Se on pitkä, pitkä aika, koska niin paljon muuttui. Hänellä oli suhde aikuiseen, perheelliseen naiseen, ja jopa avioliitto oli mainittu. Minä taas olen tutustunut itseeni ja ajatellut paljon. Olen nauttinut vapaudestani: esimerkiksi siitä, että voin tanssia Gemmissä, jutella ja hymyillä ihan vieraille pojille ilman lamaannuttavaa syyllisyydentunnetta. Olen tuntenut, että voin itse valita tien ja että se tie on auki taivasta myöten.

Nyt minua ahdistaa edessä oleva keskustelu siitä, yritämmekö jatkaa suhdettamme. Rakastan häntä. Tietysti! En osaa enkä voi olla rakastamatta. Tiedän, että hänkin rakastaa minua, huolimatta niistä kirjeistäkin. Unohdetaan nyt ne kirjeet. En halua mitään niin paljon kuin hänet, en halua mitään muuta kuin hänet. Mutta minua pelottaa suunnattomasti. Vaati paljon kursia itseni kokoon eromme jälkeen. Jos mikään ei toisella yrityksellä onnistuisi, en tiedä kestäisinkö. En ehkä tosiaan kestäisi.

18 pages FRONT AND BACK

Kun tapasimme oli ehkä sekunnin murto-osasta kiinni, ettemme vain repineet toisiltamme vaatteita päältä ja rakastelleet, unohtaneet kaiken. Sitten en päiviin pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin häntä, rakkauttani, menetystäni, intohimoa, fyysistä haluani. Tulin kirjoittaneeksi Jarkolle vuolaan kirjeen, jossa oli palasia näistä kaikista painavista aiheista, hirveästi kaipausta ja tunnetta. Punastun, kun ajattelen sitä kirjettä; liitin siihen jopa pari runoakin.

Jarkko kirjoitti minulle takaisin, huomattavasti lyhyemmin. Hän kirjoitti, ettei oikeastaan saisi kirjoittaa, koska hänellä on tyttöystävä. Mutta: "toivon että joskus ei välitettäisi moraalista, vaan rakasteltaisiin koko yö."

Miksi minua harmittaa? Tätähän minä kerjäsin. Ihan omaa syytäni. Romanttinen HÖLMÖ IDIOOTTI!!! 

Yritetäänkö uudelleen?

"Yritetäänkö uudelleen?" Jarkko kysyi puhelimessa.

Olen liian - . Tuntuu niin -..

Tällä hetkellä minulla ei yksinkertaisesti vain ole sanoja.

Raakoja tunteita, heräävää toivoa

En surrut, kun erosimme. En antanut itseni surra. Ensinnäkin oli ne kirjoitukset, joihin piti keskittyä. Ehkä myös suojelin itseäni liian vaikeilta tunteilta ja ajatuksilta. Mutta nyt kun tapasimme, tuntuu kuin pato sisälläni olisi murtunut. Olen antanut   surun tulla. Olen antanut kaikkien tunteiden tulla kaikessa raakuudessaan: surun, menetyksen, pelon. Muistot tarinastamme - sekä kauniit että rumat - ovat tulvineet mieleeni, ja olen ottanut nekin vastaan nöyrästi.

Oli niin hullu ajatus, että voisin pyyhkiä Jarkon pois elämästäni kuin painamalla delete-nappia. Nyt ymmärrän, että tulen muistamaan hänet ikuisesti. Hän oli ensirakkauteni - poika, jonka kanssa kasvoin aikuiseksi. Pieni palanen sielustani on hänen ja jää hänelle. 

Nyt kun tapaamisestamme on kulunut päiviä, suurin tunnemyrsky on laantunut. Minussa on herännyt arka, aavisteleva tunne, joka on kasvanut rajumpien tunteiden hiillokselta. Siinä on enemmän surumieltä ja nostalgiaa kuin mitään muuta, ja se on tarkoitettu elämään ilman vastarakkautta ja tulevaisuutta. Se lohduttaa minua ja antaa toivoa, sillä viime viikolla olin valmis uskomaan, ettei rakkaus merkitse mitään tässä maailmassa. Ehkä jonain päivänä voin taas olla herkkä ja sydän auki, luottaa ja olla rohkea.                  

Olen 18 ja tiedän, että rakkaus ei muuta mitään.

"Niina, mä seurustelen," Jarkko sanoi, "mutta äsken katoin sinua ja ajattelin, miltä tuntui koskettaa sinua, mitä kaikkea me tehtiin. Nyt mä inhoon itteeni." "Mutta," vastasin hiljaa, "kyllä minäkin halusin." Sitten hän kertoi siitä tytöstä. Naisesta oikeastaan. Hän on neljä vuotta vanhempi kuin Jarkko ja hänellä on lapsi. Ei siis mikään kokematon ja viaton tämä henkilö, joka vain tuli ja sinkosi elämäni raiteiltaan. Voin vain toivoa, ettei hän satuta Jarkkoa... vaikka minua tietämättään satuttikin.

Jarkko viipyi luonani vielä pitkään sinä iltana. Puhuimme ja puhuimme - menneestä ja tulevasta, yhtäkkiä oli helppoa olla rehellinen. Hänen kuskinsa soitti, ja hän nousi lähteäkseen. Ja sitten, takki jo päällä, hän kumartui ja suuteli minua suulle. Ristiriitaisten tuntemusten aalto pyyhki meidän molempien ylitse, yhdistelmä kiihkeää intohimoa ja sydäntäriipaisevaa menetetyn rakkauden surua, kielletyn hedelmän katkeransuloista makua. Se oli pitkä, nälkäinen, loputon suudelma ja maistui kyynelille, koska itkimme kumpikin. Lopulta hänen oli pakko mennä. 

Seuraavana päivänä tapasimme kaupungilla kahvilassa ja pidimme toisiamme kädestä kuin ensitreffeillä. Edellisen illan melkein juhlallinen vakavuus oli nyt tiessään, ja olimme oudon kepeitä ja hilpeitä. Saatoin hänet asemalle. Hautasin pääni syvälle hänen rintaansa vasten, enkä olisi halunnut päästää irti ikinä, avata silmiäni enää ikinä. Sanoimme rakastavamme toisiamme, vaihdoimme purkkia suudellessamme viimeisen kerran. Seisoimme sylikkäin, kunnes juna tuli.

Sitten ajoin pyörällä kotiin kaupungin läpi ja itkin koko matkan.

Mikä siinä on? Minä rakastan sitä poikaa niin tajuttomasti, eikä siitä tule mitään, kun me ollaan yhdessä.

Minä oon kahdeksantoista ja tiedän, että tässä maailmassa rakkaus ei muuta mitään.

En voi rakastella häntä enää koskaan.

Koko tilanne muuttuu, kun olemme koskettaneet toisiamme. Viha, kauna ja jännitys sulavat pois, kun istumme kädet käsissä. Katson häntä ja ajattelen, että tunnen hänet läpikotoisin ja hän tuntee minut paremmin kuin kukaan. Kuitenkin hänessä on jotain uutta ja vierasta, jotain mitä en tavoita. Aloitamme siis tapaamisemme varovasti alusta. Vältämme painavia aiheita ja puhelemme kirjoituksista, keitämme kahvia ja syömme jotain. Tuntuu yhä rennommalta. Hän on niin tuttu ja läheinen. Juttelemme, hän on jossain kohtaa kiertänyt kätensä olkapäitteni yli ja hänen reitensä koskettaa omaani. En pysty kohta keskittymään enää muuhun kuin näihin kahteen polttavaan kohtaan kehossani, joita hän koskettaa. Tajuan, että nauruni kuulostaa oudon hengästyneeltä. Tajuan, että minähän flirttailen entisen poikaystäväni kanssa. Entisen. Entisen. Mitkä ovat uudet säännöt? Enkö saa koskettaa häntä, vaikka tahdon niin paljon, että silmissäni mustenee? Näen hänen silmissään paljaan halun. Ja minun silmäni viestittävät hänelle: "Riisu minut, Jarkko, revi päältäni tämä avokaulainen paita, ota minut, valu hikeä, anna selkäni kohota piinallisesti kaarelle, nai minua. Nai minua, Jarkko. Rakasta minua, Jarkko."

"Niina, anna anteeks, sä vihaat nyt mua koko elämäs, mutta mun on pakko sanoa, että mä haluaisin rakastella sun kanssa," Jarkko sanoo. Minä käännän päätäni voimatta katsoa häntä silmiin, ja yhtäkkiä viiltävä kipu raatelee sydäntäni ja purskahdan itkuun. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ymmärrän pohjaan asti menetykseni. Ensimmäinen kerta, kun minuun tekee niin kipeää, että voisin kuolla. Olen menettänyt Jarkon. Olen lopullisesti menettänyt hänet.  En voi rakastella häntä enää koskaan. Hän ei ole minun enää koskaan. Emme rakasta toisiamme enää koskaan.

"Olishan se aika omituinen tapa lopettaa", minä sanon viimein.

Tapaan exän - enkä olekaan unohtanut

Jarkko soitti eilen iltapäivällä keskustasta ja oli varttitunnin kuluttua täällä hakemassa tavaroitaan. Heti kun näin hänet, sisimpäni valahti pehmeäksi ja ulkokuoreni kylmäksi kuin lumi. Tajusin, että olin yrittänyt kaikkeni sysätäkseni hänet syrjään; olin värjännyt tukkani, myynyt sänkyni, pyyhkäissyt hänen jälkensä huoneestani. Yrittänyt turhaan. Jarkkoa ei voi unohtaa niin helposti.

Hän istui kirjoituspöytäni ääreen takki päällä, emmekä kumpikaan tienneet, mitä sanoa. Annoin hänelle muovikassin, jonka sisällä hänen omaisuutensa oli. Hän hymähti viivottimelle, kurtisti kulmiaan armeijan olkakoristeille, kieltäytyi tauluista ja rahasta. Olimme kumpikin jäykkiä ja loukkasimme toisiamme. "Hyvä, että tää on loppu." "Ei kiinnosta." "Myö ei ikinä oo osattu puhua toisillemme." Kumpi mitäkin sanoi? Tarkoitti?

Sitten Jarkko siirtyi istumaan sängylle, uudelle sängylleni, nosti kätensä silmilleen ja huomasin hänen itkevän. Minuun koski kuin tuhat tylsää veistä olisi lyöty sydämeeni. "Hän ei ole enää minun, en voi lohduttaa häntä", ajattelin. Kuitenkin käteni ojentui kuin omasta tahdostaan, epäröi, sipaisi varovasti hänen poskeaan ja vetäytyi äkkiä takaisin, kuin sähköiskun saaneena. Hänen kätensä tarttuivat siihen kiinni. Hetkeksi kaikki pysähtyi, aikakin. Vain istuimme siinä pitäen toisiamme kädestä, tajuten kosketuksen voiman, tajuten miten mieletöntä meidän oli enää riidellä ja loukata toisiamme. Mieleeni ajelehti joku ajatus vuosien takaa: "Miten pieneltä ja yksinäiseltä käteni näyttävät ilman Jarkon käsiä."

Sitten koko tilanne muuttui.