Mansikkapelloilla, ikuisesti

  Minun oli hirvittävän vaikea katsoa Tuomasta silmiin, koska olin kohdellut häntä - jättänyt hänet -  niin halpamaisesti neljä vuotta aiemmin. Ja koska olen ajatellut monta kertaa, että se silloinen valintani kahden miehen välillä oli elämäni suurin virhe ja huonoin päätös. Tuomas ei kuitenkaan tullut puhumaan syyttääkseen, eikä hänellä ollut minulle vihaisia tai katkeria sanoja. Vaikka olisin ne ansainnutkin.  Kun aikanaan ihastuimme toisiimme, olimme murrosikäisiä yläkoululaisia. Kun sitten seurustelimme, olimme kotona asuvia teinejä. Nyt viimein tapasimme nuorina aikuisina. Ja paljon on molempien elämässä tapahtunutkin, monia ja vaikeitakin vaiheita.  On ihmeellistä, että tunne on yhä sama. Yhtä syvältä riipaiseva, yhtä terävänkipeä, yhtä haikea, yhtä kuulas.  On vielä ihmeellisempää, että Tuomas haluaa minut vielä.  Neljä  viikkoa sitten minulla ei ollut sanoja kertoa Tuomaasta. Ne ovat yhä vähissä.  Mutta tämän verran voin kertoa: olemme yhdessä. Tunnen taikauskoista kauhua myönt

  Oli kirkas, valoa tulviva ilta. Sulava jää maalasi siniharmaita raitoja lumipeitteisen Saimaan pintaan. Paljaat puunoksat kurottuivat taivaalle kuin tyhjät kädet hartaaseen rukoukseen. Kävelin satamassa ja kaupungilla ystävän kanssa. Mihinkään sisälle ei voinut mennä, mutta yksin kotonakaan ei pystynyt olla.   Näin se tapahtui. Yhtenä hetkenä kävelin puiston halki ja puhelin niitä näitä ystäväni kanssa. Seuraavana hetkenä katsoin Tuomasta silmiin. Hän seisoi kaveriporukassa puiston takana parkkipaikalla, ja hänen katseensa oli tiivis ja tiheä.  Historiani Tuomaksen kanssa ulottuu kymmenen vuoden päähän, lähes lapsuuteen asti. Voiko neljätoistavuotiaana vielä oikeasti rakastaa? Nyt aikuisena sanoisin, ettei voi. Mutta silti muistan, että tunne oli olemassa ja todellinen; se oli ääretön kuin tähtikirkas yötaivas ja voimakas kuin rajuilma merellä. Olimme kumpikin sydäntäsärkevän ujoja, ja kolmen vuoden ajan vaihdoimme tuhansia kaipaavia katseita ja muutamia sanoja, mutta emme ensimmäist

  Tapasin Tuomaan. Tuntuu kuin kaikki nämä vuodet tässä välissä olisivat olleet vain irvokasta painajaisunta. Ja hän - hän on vielä se sama poika, sama herkkä, ihmeellinen poika. Käteni ovat jääkylmät ja vapisevat. Sydämeni hakkaa niin kovaa ja nopeaan, että sattuu. Olen nääntymykseen asti väsyksissä, mutten pysty nukkumaan. Olen liian ylikerroksilla ja pyörryksissä. Olen yhtä aikaa kauhuissani ja ekstaattisen onnellinen.  Minulla ei ole vielä sanoja - en pysty kirjoittamaan, käteni vapisevat näppäimillä ja nämä tunteet ovat nyt niin pinnassa, etten näe niitä selvästi.