Jarkko soittelee minulle edelleen. Hänellä on melkein sanasta sanaan entiset tarinansa. Huomaan oman muutokseni nyt, kun tajuan Jarkon jääneen samaksi. Itse pystyn katsomaan menneisyyttämme sekä kylmemmin että lämpimämmin, melkein objektiivisesti ja ilman tunnekuohua. Pystyn hymyilemään hiljaista hymyä muistoilleni. Ehkä en ole kokonaan päässyt vielä yli siitä kaikesta, mutta sen verran kuitenkin, että jaksan uskoa tulevaisuuteen.
Mutta Jarkko ei ole päässyt. Tunnen kivunsekaista myötätuntoa, koska tiedän, miltä se tuntuu. Tiedän liiankin hyvin. Toisaalta on hyväkin, että hänen on pakko kohdata itsensä, viimeinkin.
"Sano minulle, ettet enää rakasta mua", hän sanoi, ja lause putosi välimme kuin kylmään, tähtienväliseen hiljaisuuteen. Hetkeen en voinut edes hengähtää, kun yritin koota itseäni. Sitten, ensimmäistä kertaa elämässäni sanoin hänelle: "Mie en rakasta siuta enää." Ja minun lauseeni oli kuin tähden räjähdys ja supernovan vääjäämätön luhistuminen mustaksi aukoksi.
Siihen olisi ollut sopivaa lopettaa ja sanoa hyvästit, mutta jotenkin keskustelu jatkui jahkailuna siitä, pitäisikö meidän enää pitää yhteyttä. Jarkko sanoi, että jos en kerran ole hänen tyttöystävänsä, hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä. Minä pohjustin, että haluan mennä eteen päin enkä kaipaa elämääni epäselvyyksiä ja että pitää ajatella, mikä on rehellistä muita (Lue Tuomasta) kohtaan. Joten olisi parasta olla enää soittelematta.
Ja sitten kauhea, villi, raa'an eläimellinen pelko. Ettäkö kaikki muuttuisi? Ettäkö ei enää ikinä? Ettäkö koko elämä alusta? Yksin, ilman sinua? Niin minäkin tunsin ja ajattelin. Vaikka en - rehellisesti, sydämeni pohjasta - halua Jarkkoa , ja niin olisi ilman Tuomastakin. Joten emme saaneet sanottua hyvästejä, vaan liensimme kantojamme.
