Mansikkapelloilla, ikuisesti

Tänään kun tulin jumpasta, huomasin pimeyden keskellä Anun ja Ilen. Sumu pisaroi ja kimalteli Anun mustassa tukassa katulampun valossa kuin tähtipöly. Heillä oli punaiset posket ja kädet toistensa farkkujen takataskuissa, he olivat juuri nauraneet jollekin - kaksi onnellista. Pysähdyin hetkeksi juttelemaan ja lämmittelemään heidän iloisuutensa. Kun lähdin pyöräilemään kotiin, minua vähän itketti ikävästä. Ikävöin Anua ja ikävöin omaa poikaystävääni. Pidämmehän me Jarkon kanssa yhteyttä. Mutta asiat muuttuvat jotenkin tyhjänpäiväisiksi ja hönteiksi puhelimen ruudulla. Koulujuttuja ja pieniä tapauksia, sellaisia mitkä tulisi kasvokkain naureskellen höpöteltyä, ei edes muista tai viitsi kertoilla. Ja ne suuremmat murheeni, kotiasiat, niille ei varsinkaan ole aikaa eikä tilaisuutta. Ja juuri se vie Jarkon niin pahuksen kauaksi luotani, kun en voi kuulla enkä kertoa jokapäiväisiä, arkisia asioita. Miksi hän ei voi olla täällä. Nyt. Miksi minun pitää leikkiä sanoilla, kun haluaisin

Olen viettänyt useita lauantaipäiviä tänä syksynä kirjaston lukusalissa. Pakon edessä pystyn lukemaan kotona. Mutta esimerkiksi fysiikka on jo liikaa, jos kotona on täysi sota käynnissä. Ja viime aikoina on usein ollut. Äidilläni on uusi työpaikka naapurikunnassa. Toisaalta hän vaikuttaa onnelliselta työstään, jossa hänellä on enemmän vastuuta. Toisaalta pitempi työmatka vie voimia. Isä on viikolla kireä ja ahdistunut ja tulee töistä usein myöhään kotiin. Viikonloput suoritamme pilkuntarkalla kaavalla: meillä tehdään esimerkiksi suuren luokan viikkosiivous joka perjantai. Joka ikinen perjantai, vaikka olisi maailmanloppu tulossa. Ei kellään kavereistani ole vastaavaa tapaa - heillä siivotaan milloin huvittaa. Lauantaisin kyläillään mummolaan ja illalla tehdään pizzaa ja lämmitetään sauna. Kuulostaa varmaan mukavalta. Voisiko olla ulospäin tavallisemmalta ja perinteisemmältä näyttävää perhettä? Kulissit ovat kunnossa - elämä ei ole. Kaikki pyörii isän juomisen ympärillä, kuin t