Iiris Pääkallo tulee bileisiin

Olemme suunnitelleet taas koulubileitä, tällä kertaa kauhu-teemalla. Olen mukana koristelutoimikunnassa, jonka luova kuningasajatus on hyytävä demonialttari. Vuoraamme nurkkauksen mustilla jätesäkeillä. Alttari on mustilla samettiverhoilla peitetty pöytä, jolla palaa suitsukkeita ja kynttilöitä. Anu on lainannut rekvisiitaksi aidonkauhean pääkallon, joka on saanut työnimekseen Iiris. Hannu ja Mira pukeutuvat mustaviittaisiksi papeiksi, ja Anu maskeeraa heille hirviönaamiot. Säädämme vielä verenpunaisia taskulampun valoja kohdistumaan alttarilla lepäävään Iirikseen ja taustalle jotain selkäydintä riipivää taustamusiikkia.

On piristävää olla mukana näissä yhteisissä järjestelyissä. Meidän kakkosluokkalaisten porukkaan kuuluu useita aktiivisia ja innostuneita ihmisiä. Ideat muuttuvat nopeasti suunnitelmiksi ja suunnitelmat sujuvasto toteutukseksi. Ryhmädynamiikka toimii, ja jokaiselle halukkaalle löytyy omat tehtävät.

Bileitä varten on ollut useita suunnittelukokouksia, läksyjä on paljon ja kokeet täyttävät kalenterin. Käyn ylikierroksilla. Eilen olin aamulla niin väsynyt, että matkalla kylpyhuoneeseen silmissäni yhtäkkiä pimeni. Ellen olisi saanut seinästä tukea olisin kaatunut. Taidan tänään priorisoida yöunta ja käydä ajoissa nukkumaan.

Säikähdys elokuvateatterissa

Jarkolla on viikonloppuvapaa, ja olimme eilen elokuvissa. Istuimme jo paikoillamme, minä nojasin hänen olkapäähänsä ja hän piti kättään reiteni päällä. Yhtäkkiä näin Tuomaksen ja Timpan sisään tulvivan väkijoukon seassa. He tähyilivät omia paikkojaan. Sydämeni jätti lyönnin väliin äkillisestä pelosta, että mitä jos Tuomas huomaa minut Jarkon kanssa. Mitä jos hän pitää minua petturina. Ensisäikähdyksissäni mieleni teki melkein mönkiä penkin alle piiloon. Sen sijaan vajosin tuolissani vähän syvemmälle ja heilautin tukan silmilleni.

Mitään muuta ei kuitenkaan tapahtunut, eikä kukaan huomannut ketään. Tämän sunnuntaipäivän olen sitten sekä hävennyt että ihmetellyt käytöstäni ja potenut syyllisyyttä ristiriitaisista, käsittämättömistä tunteistani. Miksi minusta tuntui, ettei Tuomas olisi saanut nähdä minua poikaystäväni kanssa? Olen seurustellut melkein vuoden, eikä se ole mikään salaisuus.

En ole ollut missään kontaktissa Tuomaaseen sen perjantain jälkeen, kun yllättäen tapasimme kaupungilla ja kuljimme koko yön yhdessä. Me emme silloin puhuneet mitään, mitä en voisi toistaa Jarkolle sanasta sanaan. Tuomas ei kysynyt, voisiko soittaa minulle eikä ehdottanut tapaamista. Mitään ei sovittu, mitään ei luvattu - mitään ei todellakaan tehty. 

Minulla on ihana poikaystävä, jota rakastan. Rakastan Jarkkoa, koska tunnen hänet, koska hän on niin hauska ja fiksu - hän on maan pinnalla, kun minä olen tällainen haihattelija ja tuulentupien rakentelija. Rakastan Jarkkoa, koska sydämeni tekee vieläkin voltin hänen astuessaan huoneeseen. Koska hänen silmiinsä syttyy usein tietty ilkikurinen, haastaava pilke, joka saa polveni heikoiksi. Koska kun hän koskee minuun, unohdan kaiken muun. Koska melkein menetin hänet kertaalleen. 

Eppu, Katri, villahousut ja ikävä

Kello on vähän liikaa. Olen lukenut vähän liikaa Katri Valaa ja kuunnellut aivan liikaa iskän vanhoja Eppu-levyjä.

Mummo tuli käymään tänään nuorimman siskonsa Marjatan ja tämän miehen Åken kanssa. Mummo on tavallisissakin oloissa puhelias ja täynnä energiaa. Siskojen seurassa energia vähintään kaksinkertaistuu. Siskot ovat hyvin samannäköisiä ja samanoloisia: siroja, kauniita ja värikkäitä vielä vanhoilla päivillään. Kaikki siis kilkattivat ja kalkattivat yhtä aikaa toistensa päälle, ja keskustelu rönsyili hevosenlannan lannoitearvosta Marjatan painoon (65 kg) ja Åken neulottuihin, villaisiin välihousuihin. Mummo kysyi ainakin kaksi kertaa, että "montas vuotta siun Niina pitää sitä koulua käyä." Åke vinkkaili minulle silmää, ja Marjatta vaati saada tietää, että "milloinkas niitä Niinan häitä tanssitaan." Tässä vaiheessa Mummo alkoi valssata hyräillen ympäri olohuonetta. Tässä vaiheessa minä suljin silmäni ja yritin ajatella Jarkkoa.

Koulussa muuten Tiina K. sanoi minusta, että "..kun Niina on aina niin tyyni - paitsi silloin kun se poika oli täällä."

Aika pieneen tilaan mahtui minun 24 tuntiani. Aika hyvin selvisin kirjoittamisesta - ei edes tahroja paperilla, joita sateeksi luulet. Vaikka kaiken tämän tekopirteyden takana melkein huudan ääneen ikävästä (Voi Jarkko!).

Vähän Katri Valaa:

Kaikkien rajujen hyväilyjen muistot

ovat painuneet päivien taa.

Mutta kerran

suutelit hiljaa otsaani

lähtiessäsi luotani

lempeässä lumisateessa.

Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys

niin ihana, niin itkettävä.

Sen hetken muisto

puhkeaa sinisinä iltoina

kuin hilljainen kukka

täynnä särkyvää tuoksua,

ja sydämeni täyttää

vain värisevä hyvyys.