Säikähdys elokuvateatterissa

Jarkolla on viikonloppuvapaa, ja olimme eilen elokuvissa. Istuimme jo paikoillamme, minä nojasin hänen olkapäähänsä ja hän piti kättään reiteni päällä. Yhtäkkiä näin Tuomaksen ja Timpan sisään tulvivan väkijoukon seassa. He tähyilivät omia paikkojaan. Sydämeni jätti lyönnin väliin äkillisestä pelosta, että mitä jos Tuomas huomaa minut Jarkon kanssa. Mitä jos hän pitää minua petturina. Ensisäikähdyksissäni mieleni teki melkein mönkiä penkin alle piiloon. Sen sijaan vajosin tuolissani vähän syvemmälle ja heilautin tukan silmilleni.

Mitään muuta ei kuitenkaan tapahtunut, eikä kukaan huomannut ketään. Tämän sunnuntaipäivän olen sitten sekä hävennyt että ihmetellyt käytöstäni ja potenut syyllisyyttä ristiriitaisista, käsittämättömistä tunteistani. Miksi minusta tuntui, ettei Tuomas olisi saanut nähdä minua poikaystäväni kanssa? Olen seurustellut melkein vuoden, eikä se ole mikään salaisuus.

En ole ollut missään kontaktissa Tuomaaseen sen perjantain jälkeen, kun yllättäen tapasimme kaupungilla ja kuljimme koko yön yhdessä. Me emme silloin puhuneet mitään, mitä en voisi toistaa Jarkolle sanasta sanaan. Tuomas ei kysynyt, voisiko soittaa minulle eikä ehdottanut tapaamista. Mitään ei sovittu, mitään ei luvattu - mitään ei todellakaan tehty. 

Minulla on ihana poikaystävä, jota rakastan. Rakastan Jarkkoa, koska tunnen hänet, koska hän on niin hauska ja fiksu - hän on maan pinnalla, kun minä olen tällainen haihattelija ja tuulentupien rakentelija. Rakastan Jarkkoa, koska sydämeni tekee vieläkin voltin hänen astuessaan huoneeseen. Koska hänen silmiinsä syttyy usein tietty ilkikurinen, haastaava pilke, joka saa polveni heikoiksi. Koska kun hän koskee minuun, unohdan kaiken muun. Koska melkein menetin hänet kertaalleen.