Takapakkia ja puituja tunteita

Elämäni on jatkunut, enkä ole aikoihin ajatellut Jarkkoa osana nykyhetkeäni. Se on tuonut maailmaani keveän, valoisan pilkahduksen ja uusien alkujen tunnun. 

Yksi taannoinen puhelinkeskustelu Jarkon kanssa sai minut ottamaan takapakkia. En ymmärrä, miksi hänellä on vieläkin ote minusta. Tuntuu kuin olisin taantunut ja vanginnut itseni sata kertaa ajateltujen ajatusten, tuhat kertaa puitujen tunteiden tyrmään taas kerran. Ongelmaa ei olisi, jos voisin uskotella, että kyseessä olisikin tällä kertaa sovinto tai asioiden selvittäminen. Mutta kun en enää pysty. Minusta tuntuu, että yleensä pidämme yhteyttä vain siksi, että pelkäämme muutoksia. 

Tai en tiedä. En tiedä. Ajattelen eri asioita joka päivä. Joskus tunnen itseni niin vahvaksi, että ajatuskin hänen kanssaan olemisesta naurattaa. Joskus vanha, tahmea katkeruus valtaa mieleni. Pari päivää sitten tapasin itseni toivomasta, että hän säilyisi elämässäni ystävänä. Ja joskus kaipaan häntä fyysisesti: terävät muistikuvat koskettelevat minua lämpöisin käsin ja pehmein huulin. Silloin huokaan: antakaa Jarkko rakastajakseni, rattopojakseni + no strings attached. Ja silloin tällöin, heikkoina hetkinä, ajelehdin unelmoimaan, että ehkä, ehkä kaiken voisi vieläkin korjata. 

Voi hjuvanen aika tätä oloani. Sanonko minä, että se johtuu siitä, ettei hän tänään soittanutkaan minulle, kuten lupasi? Tänä yönä kaikki laulujen sanat, kaikki runot kertovat minusta.

"Had enough of reinventing memories

Living in the shadow of your charm

The shrapnel of your insults buried deeper

Than  confidence can ever overcome

Then you leave me like the others

Leave me too much time on my own

Choking on anticipation waiting

on you to say something to bring me back.

All I want is a trace of recognition,

your silence is as heavy as my eyes."

 - Andrew Cairns, Therapy?: "Unbeliever" - 

"Eros, sinä jumalista julmin,

miksi veit minut tähän pimeään maahan?

Kun tyttölapset kasvavat,

suljetaan heidät erilleen valosta

ja heitetään pimeään holviin.

Eikö minun sieluni harhaillut kuin onnellinen tähti,

ennen kuin se vedettiin sinun punaiseen piiriisi?

Katso, ovat käteni ja jalkani sidotut,

tunne, minulla on kaikkiin ajatuksiini pakko. 

Eros, sinä jumalista julmin:

Minä en pakene, minä en odota,

minä vain kärsin niin kuin eläin. 

 - Edith Södergran -

Julkea mies

Olet komea kuin Lucifer itse,
sinä julkea mies. 
Joku turmeltunut jumala loi sinut kuvakseen. 
Ei tomusta.
Vaan sulasta kullasta ja myskistä,
testostreonista ja eebenpuusta,
marmorista 
ja palaneitten naissydänten tuhkasta.

Sinulla ei ole oikeutta 
välinpitämättömään otteeseesi minusta.
Ei oikeutta pakottaa palvomaan itseäsi,
uhraamaan sieluani ja mielentyyneyttäni
itsetyytyväisyytesi alttarilla.

Miksi katsot minua 
noilla jäähileisillä silmilläsi 
kuin aikoisit repiä minut kappaleiksi
himosta tai vihasta
tai ainoastaan huvin vuoksi?

Komea kuin Lucifer itse

Olin ulkona S:n kanssa ja kaveriporukassa. Veli on ystävystynyt lukiossa poikaan, jonka isoveli on oma lukiokaverini ja yksi S:n parhaita kavereita. Abiturientit ryntäilivät täysi vauhti ja into päällä, kun taas me vanhempi sukupolvi istuimme rauhassa ja juttelimme. Oli mukavaa ja kiinnostavaa tavata näitä vanhoja koulukavereita, joilla oli virkistäviä mielipiteitä ja tietynlaista absurdia huumorintajua. Tälle näyttämölle, jossa joukko vanhoja ja uusia ystäviä istui rennosti jutustelemassa, DJ harppoi sisääntulonsa komeana ja itsetietoisena kuin Lucifer itse. Häntä vastaan kipitti sieluttoman näköinen silikoniblondi. He syleilivät toisiaan rajusti, mutta teennäisen spektaakkelimaisesti. En mahtanut mitään sille, että tuijotin paria. En mahtanut mitään sille, että pahoinvoinnin kaltainen tuntemus vihlaisi vatsaani. 

Myöhemmin illalla olin tanssimassa S:n kanssa. Nojasin päätä hänen olkaansa vasten ja tunsin oloni hyväksi ja tyytyväiseksi. Kun kohotin katseeni, näin DJ:n dj:n tiskillä. Puristin silmäni äkkiä takaisin kiinni hätääntyneenä ja pyörryksissä. Väillä räpäytin silmiäni hetkeksi auki ja katseeni tavoitti painajaismaisia, hyppiviä valoja ja DJ:n kaiken keskellä kuin epäjumalanpatsaan, jota valot, värit ja epäselvät muodot kiersivät. 

Sen jälkeen minulla oli S:n kanssa sellainen "Who am I kidding?" -olo.

Mikä on TYHMÄÄ. Olen puhunut DJ:n kanssa, enkä tunne minkäänlaista vetovoimaa häneen emotionaalisesti enkä älyllisesti. Kyseessä ei ole mukava, hyvä ihminen. Hullaantumiseni on ainoastaan fyysistä. Eikä edes puhtaasti fyysistä, vaan paljolti psykosomaattista: haluan tuota aivan mahdotonta miestä, juuri siksi, että hänen kanssaan ei voisi koskaan olla mitään todellista. Ehkä koska pelkään oikeaa ihmissuhdetta tällä hetkellä liikaa?

S. taas on aivan päinvastainen ihminen elämässäni. Hän ei voisi koskaan olla pelkkä yhden yön juttu ja ohimenevä seksipartneri. Olen hyvin varovainen hänen kanssaan ja tasapainottelen, koska en toisaalta uskalla sitoutua oikeaan seurusteluun hänen kanssaan. Ekä toisaalta halua olla ilman hänen seuraansa. 

Voisin niin kuvitella tulevaisuuden hänen kanssaan

 

En ole rakastunut S:iin. Vaikka haluaisin olla. Hänessä on kaikki ominaisuudet, jotka minusta ovat tärkeitä miehessä. Hän on älykäs, rehellinen, kohtelias, taiteellinen ja lahjakas. Hänessä on sellaista kultareunaista, harvinaista, vanhanaikaista kunnollisuutta. Nautin hänen seurastaan, pidän hänestä sydämestäni ja arvostan häntä. Voisin niin kuvitella tulevaisuuden hänen kanssaan, turvallisen ja suloisen. S. valmistuisi DI:ksi ja minä ekonomiksi. Menisimme naimisiin samassa kirkossa, mistä pääsimme yhtä aikaa ripille, ja häävieraina olisi yhteisiä lukiokavereita. Rakentaisimme omakotitalon Kotikaupunkiin, länsialueelle, lähelle rantaa ja mukavia ulkoilureittejä. S. haluaisi koiran, minä kissan ja me molemmat kaksi lasta. S. ei ikinä pettäisi minua, toisi ruusuja merkkipäivinä, maksaisi laskut ajallaan, muistaisi kummilastemme syntymäpäivät. 

Voisin rakastaa häntä. Niin helposti. Ajan mittaan. 

Mutta rakastuminen, intohimo joka puhaltaa jaloiltaan kuumana tuulena. 

Näin sattumalta DJ:n.

Niin vähässä ajassa sitä rakastuu. Niin kauan kestää unohtaa.

On vieläkin kylmää ja lumista, mutta aurinko viipyy taivaalla päivä päivältä yhä pitempään. Taivas on hohtavan vaaleansininen ja niin kirkas, että silmiin kihoaa ulkona häikäistyksen kyyneleitä. Kevät on alkamassa. 

Veljen koulu loppuu ensi viikolla. Olin kuvitellut meneväni katsomaan penkkareita, vilkuttamaan kadun varressa, keräilemään karkkia lumisohjoisesta penkasta. Mutta penkkarit on siirretty pidettäväksi myöhemmin
keväällä. Ehkä tässä tilanteessa hyvä niin.  

Menen joka tapauksessa Kotikaupunkiin viikonloppuna. Pyysin S:a ulos. Hänestä on tullut ystävä. Eikä minulla ole enää syitä antaa sen pysähtyä siihen. 

Ei tosiaankaan ole. Jarkko on - . Hän tulee aina säilyttämään yhden paikan sydämessäni. Mutta meistä ei tule paria. Minun on pitänyt kävellä pitkä tie, ennen kuin olen sen oppinut ja hyväksynyt. Niin vähässä ajassa sitä rakastuu, ja niin monta vuotta kuluu unohtamiseen.

Vielä nytkään en ole varma, miltä tuntuisi tavat hänet, koskettaa häntä. Mutta jos se olisi vaikeaa, jos se liikuttaisi, niin kyse olisi kuitenkin tunteista, jotka liittyvät menneisyyteen. Tiedän, etten voisi olla hänen kanssaan nyt ja uskon, etten tulevaisuudessakaan. Kaikesta huolimatta - vihasta, kaltoinkohtelusta ja petoksesta huolimatta - meillä oli Jarkon kanssa myös jotain kaunista. Ja ne hyvät ajat haluan aina muistaa.