Kyllästynyt peleihin

Tulin juuri koulubileistä, eikä minulla ole lainkaan sellainen olo kuin hyvistä pirskeistä kotiutuneella ihmisellä. Eijei. Meillä oli kyllä aluksi mukavat etkot Iinan luona. Siellä oli vakioporukka, jonka kanssa vietämme paljon aikaa koulussa ja vapaa-ajalla: Iina, Maria, Tommi, Miika ja minä. Iina on ihana energiapakkaus, joka on pohjakoulutukseltaan tradenomi ja ollut jo ennen yliopistoa työelämässä. Tommi ja Miika ovat parhaat kaverit. Tommi on hienovaraisen älykäs ja huumorintajuinen. Miika on suorapuheinen, terävä ja kova flirttailemaan. Pelailimme lautapelejä.

Menimme koulubileisiin kymmenen maissa. Tanssimme vähän, seurasimme illan ohjelmia. Pojat hävisivät omille teilleen. Maria lähti kotiin ennen puoltayötä, ja me jäimme Iinan kanssa vielä hetkeksi. 

Santeri käyttäytyi bileissä raivostuttavasti! Ihan kuin hän olisi suuttunut minulle tai jotain, väisteli katsettani eikä tullut juttelemaan. En tiedä. Joka tapauksessa teeskentelimme, ettemme nähneet toisiamme. Typerää. Peliä, peliä, peliä. Olen niin hiton kyllästynyt peleihin; en jaksa leikkiä, en jaksa esittää mitään - ja kuitenkin teen sitä. 

Miksei sitä voi olla suora ja aito: että jos joku miellyttää, niin miksi ei voi olla rehellinen? Miksi pitää alkaa laskea pisteitä aina, aina, aina? Aamulla soitan Santerille ja sanon, että. Että peli on pelattu tai jotain.   

Irtiottoja, baarimikkoja ja ruotsalaispoikia

Irtiotto arjesta Marian kanssa: kävimme risteilyllä. Hemmottelimme itseämme ensin porealtaassa ja sitten nautiskelemalla ihania ruokia a la carte -ravintolassa. Illallla laivan yökerhossa en osannut päättää, kumpaan olin enemmän ihastunut: suklaasilmäiseen ruotsalaispoika Jonakseen vai karun miehekkääseen baarimikko Atteen. Jonas oli laivalla kaveriporukan kanssa, ja yksi kavereista, Peter, oli ruotsinsuomalainen, mikä helpotti illan keskusteluita. Tanssimme koko illan aivan pähkinöinä. Tiedättekö sen tunteen: kun on niin hauskaa, että puhkeaa nauramaan noin vain ihan pelkästä ilosta. Jonas oli siinä suhteessa sukulaissieluni, että olisimme voineet pyöriä tanssilattialla koko yön kaiken unohtaen. Maria ja Peter kävivät sentään välillä ulkona tupakalla, mutta me tanssimme toisillemme tietoisuus rytmin läpitunkemina, väsymättä, hengästyneesti nauraen. 

Kävin vähän väliä baaritiskillä hakemassa jäävettä ja höpöttelemässä baarimikon kanssa. (Minulla on vakava baarimikko-syndrooma, mistäköhän sekin johtuu?) Hän kiehtoi minua jotenkin tavattomasti. Loppuillasta Atte tuli katsomaan, kun tanssimme, pompimme, heiluttelimme päätämme, nauroimme katketaksemme, taoimme käsillämme - Sommartiden Hej! "Ai, ootsää löytäny äijän?" hän huikkasi minulle ja minä vastustin: "Een!" Jos hän olisi ehdottanut jotain... Mutta hän ei ehdottanut. Toisaalta myös Jonas oli söpö ja herttainen, joten sanoin Atelle hyvästit yökerhon sulkiessa puoli viideltä.

Loppuaamun istuimme Jonaksen ja Peterin seurueessa kahvilan pöydässä, kunnes yksi toisensa jälkeen antoi periksi ja hiipi hyttiinsä nukkumaan. Minä ja Jonas sinnittelimme viimeisinä puoleen seitsemään asti ruotsin ja englannin sekaisessa keskustelussa, kunnes päätimme illan kuutoskannella siveään suukkoseen. Ehdin vielä nukahtaa hetkeksi, pakata ja käydä viimeisillä tax free -ostoksilla. 

Tänään olen vain nukkunut ja nukkunut. Santeri soitti, mutta sanoin hänelle, etten mitenkään jaksaisi tehdä mitään enää tämän päivän kuluessa. Enkä ole jaksanutkaan. 

Uskomaton poika. Mutta.

Tällä hetkellä elämä on niin tavattoman mutkatonta ja seesteistä, että hämmästyttää. En odottanut mitään hyvää tältä syksyltä, päinvastoin: ajatus opiskelusta ja Opiskelukaupungissa herätti alistunutta ja lamaantunutta epävarmuutta, mielikuvia stressistä ja surusta. Vaikka eihän minulla ole nyt syitä suruun ja masennukseen kuten viime keväällä. 

Viime viikkoina olen ollut mukana monenlaisissa kivoissa pikku tapahtumisissa: koulubileissä, pubi-illoissa, kaverin tupareissa. Olen tapaillut Santeria silloin tällöin. Hän on kyllä uskomattoman hauska poika, mutten oikein tiedä, minkälainen suhde meillä on. Minun elämäni on jotenkin pientä hänen elämäänsä verrattuna. Hän tuntee pyörryttävän monia ihmisiä eli on verkostoitunut, toimii ylioppilaskunnassa ja ainejärjestöissä, suunnittelee koko ajan jotain ja on mukana kaikenlaisissa hohdokkaissa, muodikkaissa aktiviteeteissa. Santeri melkein hengästyttää minua. Hän on kiinnostava, rento, sosiaalisesti lahjakas, fiksu, hauska, täynnä elämää. Hänestä on vaikea keksiä mitään negatiivista sanottavaa. 

Viihdyn hänen kanssaan - kyllä. Seksi on hienoa - kyllä. Olen iloinen, kun hän soittaa - olen todella. Mutta olenko rakastunut? Ehkä en, ehkä en vielä kuitenkaan. Mutta aion antaa Santerille ja tälle suhteelle aikaa ja tilaisuuden ja katsoa, mihin tie vie. 

---

Tiina mainitsi puhelimessa ohimennen nähneensä Teemua Kotikaupungissa kauppakeskuksessa. En ole ollenkaan enää ajatellut Teemua. Ja toisaalta taas olen, paljonkin. Minua kiinnostaa hillittömästi kuulla hänestä - ja Millasta. Ovatko he yhdessä? Vai onko Milla sittenkin poikaystävänsä kanssa? Jos olen itselleni aivan rehellinen, niin tunnen edelleen jotain, kun ajattelen Teemua. Ihastusta, halua, jotain. Vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä. 

Ensi viikolla menen käymään Kotikaupungissa - Annakin tulee, ihanaa! Alitajuisesti toivon saavani asiat järjestykseen tai päätepisteeseen siellä. 

Treffejä, ystäviä, sinkkuelämää

Maria on läheisimpiä ystäviäni ja kavereistani se, jonka kanssa olen eniten tekemisissä joka päivä. Meitä yhdistää myös samanlainen tausta. Olemme niitä, jotka ovat täällä yliopistossa luokkaretkellä. Kummankaan vanhemmat eivät ole korkeasti koulutettuja. Molempien isällä on alkoholiongelma. Kaikki raha mitä meillä on, on itse ansaittu kesätöissä. Ja kumpikin luimme pääsykokeisiin ihan yksin, ilman että kukaan olisi kustantanut valmennuskursseja. Jos emme näe koulussa, niin soittelemme. Oikeastaan puhumme puhelimessa joka tapauksessa joka päivä, puhumme kaikesta. Kaikesta intiimistä (suhteista, seksistä, vanhemmista, sisaruksista) ja kaikesta triviaalista (mitä söimme lounaaksi, siivoamisesta).

Mutta olen huomannut, että minun sinkkuelämäni jotenkin kismittää Mariaa. Hänellä ja Nikolla on vakiintunut, hyvä ja turvallinen suhde. Siinä missä minä olen kesällä humunnut ympäriinsä, he ovat viettäneet aikaa kahden mökillä. Viime kesänä minun elämäni oli yhtä juhlimista, baareja, diskoja, poikia ja bileitä. Mariaa ärsytti kuunnella jutteluani elämäni tästä puolesta, siltä minusta ainakin tuntui. 

Nyt kun kerroin, että olen tapaillut pari kertaa Santeria, Maria puuskahti: "Sitä mie vähän epäilin." Ja: "Ai, meidänkoululaisen kanssa - siehän tuut hulluksi!" Sitten hän vaihtoi puheenaihetta ja alkoi kertoa siivonneensa ja vieneensä matot ulos tuulettumaan. Olen vähän että, mitä? WTF? Kokeeko ystäväni ehkä jotenkin uhkaksi sen, että minä en ole vakiintuneessa parisuhteessa? 

---

Kävin eilen Santerin kanssa treffeillä aurinkoisella merenrannalla ja pursiseuralla, ja sitten iltapäivällä tulimme meille. Joimme kahvia, ja ehdotin pienoisena huumorintajutestinä, että katsoisimme Netflixistä Dirk Gently -sarjaa. Santeri läpäisi testin hyvin, nauroimme vedet silmissä, katketaksemme. Myöhemmin illalla rakastelimme uudella sohvallani, ja se oli hellää, hyvää, hauskaa, rehellistä. Tunnen itseni lämpöiseksi ja kissamaisen tyytyväiseksi.

Ehkä tästä alkaa jotain tai ehkä ei. Joka tapauksessa nämä ovat hyviä, valoisia hetkiä, ja minulla on ollut hauskaa.  

Taskussa uusi puhelinnumero

Aloitin uuden syksyn Opiskelukaupungissa käymällä elokuvissa ja pubikierroksella Marian ja Nikon kanssa. Marian poikaystävä Niko on tuttuni jo lukiosta - hyvä tyyppi, joka on aina innostunut ja välitön. Lisäksi hänellä on aina jotain mielenkiintoista sanottavaa, joten ilta oli rentoa hauskanpitoa ja hyviä keskusteluita. Menimme viimeiseksi yökerhoon, jossa jätin pariskunnan kahden ja liehuin ympäriinsä itsekseni. Tapasin kaksi ahvenanmaalaista sälliä, jotka väittivät tehneensä puolitoista vuotta tutkimusta diskon ja ihmisen vuorovaikutuksesta ja saaneensa tarkoitusta varten vieläpä mittavat stipendit. Mahtoiko olla totta, mutta hyvä tarina kuitenkin. 

Maria ja Niko lähtivät kotiin jo kahden aikoihin, mutta minusta ilta oli vielä liian nuori. Jäin juttelemaan kolmen opiskelukaupunkilaisen pojan seurueeseen. Törmäsin yhteen meidänkoululaiseen poikaan, Santeriin, jonka kanssa olen tanssinut ja jutellut joskus viime vuonna koulun opiskelijabileissä. Kun paikka meni kiinni, Santeri lupasi - hmh... - keittää minulle kahvia asunnossaan lähellä keskustaa. Tuumasin, että mitään hävittäväähän minulla ei ole, joten haimme fillarinini ja pyöräilimme hänen luokseen. Puhuimme ja nauroimme koko loppuyön, joimme sitä kahviakin. Santerin ikkunasta näkyi joki, josta nousi sumua vaaleina usvakiehkuroina. Seitsemän aikaan aloin tehdä lähtöä. Mutta idea kaatui hyvänyönsuukkoon, joka venyi ja venyi ja päättyi siihen, että vaatteeni lentelivät ympäri huonetta.

Yhdeksältä ajoin sitten kotiin häikäisevässä, kylmänsädehtivässä aamuauringossa. Lehmukset joen varrella kantoivat ensimmäisiä kellanoransseja lehtiään. Tunsin olevani rypistynyt, silmiäänsiristelevä menninkäinen kaikessa siinä puhtaassa, kirpeässä valossa, taskussani puhelin, johon oli tallennettu uusi numero.