Uskomaton poika. Mutta.

Tällä hetkellä elämä on niin tavattoman mutkatonta ja seesteistä, että hämmästyttää. En odottanut mitään hyvää tältä syksyltä, päinvastoin: ajatus opiskelusta ja Opiskelukaupungissa herätti alistunutta ja lamaantunutta epävarmuutta, mielikuvia stressistä ja surusta. Vaikka eihän minulla ole nyt syitä suruun ja masennukseen kuten viime keväällä. 

Viime viikkoina olen ollut mukana monenlaisissa kivoissa pikku tapahtumisissa: koulubileissä, pubi-illoissa, kaverin tupareissa. Olen tapaillut Santeria silloin tällöin. Hän on kyllä uskomattoman hauska poika, mutten oikein tiedä, minkälainen suhde meillä on. Minun elämäni on jotenkin pientä hänen elämäänsä verrattuna. Hän tuntee pyörryttävän monia ihmisiä eli on verkostoitunut, toimii ylioppilaskunnassa ja ainejärjestöissä, suunnittelee koko ajan jotain ja on mukana kaikenlaisissa hohdokkaissa, muodikkaissa aktiviteeteissa. Santeri melkein hengästyttää minua. Hän on kiinnostava, rento, sosiaalisesti lahjakas, fiksu, hauska, täynnä elämää. Hänestä on vaikea keksiä mitään negatiivista sanottavaa. 

Viihdyn hänen kanssaan - kyllä. Seksi on hienoa - kyllä. Olen iloinen, kun hän soittaa - olen todella. Mutta olenko rakastunut? Ehkä en, ehkä en vielä kuitenkaan. Mutta aion antaa Santerille ja tälle suhteelle aikaa ja tilaisuuden ja katsoa, mihin tie vie. 

---

Tiina mainitsi puhelimessa ohimennen nähneensä Teemua Kotikaupungissa kauppakeskuksessa. En ole ollenkaan enää ajatellut Teemua. Ja toisaalta taas olen, paljonkin. Minua kiinnostaa hillittömästi kuulla hänestä - ja Millasta. Ovatko he yhdessä? Vai onko Milla sittenkin poikaystävänsä kanssa? Jos olen itselleni aivan rehellinen, niin tunnen edelleen jotain, kun ajattelen Teemua. Ihastusta, halua, jotain. Vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä. 

Ensi viikolla menen käymään Kotikaupungissa - Annakin tulee, ihanaa! Alitajuisesti toivon saavani asiat järjestykseen tai päätepisteeseen siellä.