Juhannustansseihin - tango merellä soi

Kesälavalla on paljon tuttuja, Tiinan ja Sannan ystäviä, omia rippileirikavereitani ja uuden kesätyönantajani poika. Kävelemme välillä rantaan ja välillä lavalle, juttelemme ihmisten kanssa, nautimme valoisasta, leppeästä illasta. Yhtäkkiä Jami kaappaa minua käsivarresta ja huomauttaa minun luvanneen hänelle tanssin. Se on totta, joten kohautan nauraen olkapäitäni ja seuraan häntä sisälle tanssilavalle. Jami osoittautuukin erinomaiseksi tanssijaksi; hän on päättäväinen, intuitiivinen - minä vain olen vietävänä, jopa my left footinkin unohtaen. Tanssimme valssia, humppaa, jenkkaa - savunhajuiset hiukseni lentävät pääni ympärillä, kun hän pyörittelee minua. Minä vain nauran ääneen, koska on niin yksinkertaisesti hauskaa. Viatonta hauskanpitoa, rytmin, musiikin, nuoruuden ja yöttömän yön tähden. Kun tanssimme tangoa kadonneina hetkeen, uponneina musiikin kiihkeyteen, hän pyöräyttää minut terävään käännökseen, yhtäkkiä katseemme kohtaavat ja hetken - hetken.

Myöhemmin yöllä palaamme veneellä leirikeskukseen. Järvi on hiljainen ja savunsinertävän hämärä. Taivaanrannassa alkaa hehkua vaaleanpunertava, uusi aamunkoitto. Jäätävä ilmavire moottoriveneen kiidosta, vastapäätä kylmästä värisevä Sanna, kaisla jonka sieppaan vedestä, vieressäni istuva Jami, joka katsoo minua vakavasti. Vaimealla äänellä kuiskattu: "Haluatsä Niina toistekin tanssia mun kanssa?".

Perillä istumme taas nuotion ympärillä. Tunnelma on jotenkin myöhäinen, samalla iloinen ja surullinen. Äänet ovat kuin vaimenneita, naurahdukset matalia. Tuoksuu metsälle ja savulle. Lämmittelen varpaitani nuotiokivellä ja katselen taivaanrannan sinisiä saaria. Kun nousemme viimein Sannan ja Tiinan kanssa lähteäksemme, Jami tarttuu minua olkapäästä ja vie pari askelta sivuun. "Tavataanko me joskus?" hän kysyy. Pudistelen päätäni ja sanon, etten voi, etten ole vapaa ja sitten käännyn äkkiä ympäri. Juoksen serkkujeni perään kengät kädessäni, hiukset silmilläni, kesäyöhön, juhannusyöhön, poispäin. 

Hit me baby one more time

Jarkko ei päässyt lomille, ja minua odotti kaupunkijuhannus. Tiina ja Sanna pelastivat minut mukaansa Tiinan uudella, herttaisella pikku-Fabialla. Ajelimme uimaan leirikeskukseen, jossa Tiina on kesätöissä ja joka on lyhyen matkan päässä kesälavasta. Pukeuduimme päärakennuksella. Istuin sängyn laidalla pesemässä hampaita, kun käytävältä alkoi kuulua viheltelyä. Kohta ovesta kurkisti hymyilevä, pitkätukkainen poika. Huoleton hymy vaihtui ällistykseen, kun hän huomasi minut. Tervehdin muina miehenä hammasharja suussani. Onneksi Tiina kolisteli juuri silloin paikalle katkaisemaan häkeltyneen hiljaisuuden ja esittelemään meidät. Poika oli Jami, yksi leirikeskuksen ohjaajista, joka oli jäänyt paikalle juhlimaan juhannusta.  Loput ohjaajista pelasivat futista rakennuksen takana kentällä.

Mekin siirryimme kentän laidalle katselemaan peliä. Aurinko lämmitti hennosti olkapäitäni, jotka uutukainen off-shoulder-paitani paljasti. Jalassani oli sievät sandaalit ja ohuet hippihousut. Rakkaat serkkuni istuivat vieressäni ja olimme päätyneet kiinnostavien, vieraiden nuorten porukkaan.

Kun peli oli saatu hikisesti päätökseen, lähdimme alas rantaan. Joku sytytti nuotion, ja istuimme sen ympärille puhumaan viisaita. Tiina kuiskasi minulle, ettei Jami saanut minusta silmiään irti. Mutta pidin itse omat silmäni kurissa - en halunnut joutua mihinkään juhannusjuttuihin tänä vuonna. Jossain vaiheessa Jami tuli istumaan viereeni ja puhui minut pyörryksiin, puhui kuin loitsien viiniköynnöksistä, jotka kypsyvät lempeässä auringossa Ranskan jokilaaksoissa. Tajusin kyllä, että minua iskettiin siinä big time - ja kaikki hälytyskelloni soivat vaaraa... Joten kun Tiina ehdotti, että jatkaisimme matkaa kesälavalle, olin valmis kuin mikä.

Pelastunut perhe

Kuinka outoa meidän perhe-elämämme on. Hyvä päivä tulee, kun sitä vähiten odottaa. Mykän, välistä sanoiksi kuohahtavan, myrkyllisen vihan jälkeen vain heräämme uuteen aamuun. Minä Jarkon lohduttamana, veli luonnostaan auringonlapsena, isä sovinnollisena, äiti optimistisena. Puhelimeni soi, ja minulle tarjotaan kesätöitä paikkaan, jossa olen käynyt esittäytymässä helmikuussa. Isä saa viestin, että haluammeko käyttöömme peruutuneen viikon mökillä, jota olemme useana kesänä vuokranneet. Siivoamme. Tarjoudun siistimään veljen kirjahyllyn. Isä ja veli lähtevät hakemaan mökin avaimia, siimaa, matoja. Talo täyttyy juoksemisesta, touhusta, sanattomista ja sanallisista sovinnoista. Jokainen on vähän ylienerginen, innokas olemaan yhdessä, helpottunut.

Perhe on pelastunut jälleen kerran.

Kamalat pullot tyhjenevät sentin kerrallaan

Iskä on ollut kaksi viikkoa kesälomalla. Hän juo aamusta iltaan. Hänen kamalat pullonsa jääkaapissa tyhjenevät sentin kerrallaan, hiljaa, äänettä, salaa. Hänen kamalat pullonsa piileksivät henkarilaatikossa, kirjahyllyn takana, vaatepinon alla - kaikkialla.

Yritin joskus ymmärtää ja kysellä, eikä isä ikinä vastannut kunnolla. Ikinä. Joskus hän alkoi itkeä, joskus syytellä rahatilannetta. Sanoin juuri veljelle, etten enää välitä. En enää jaksa edes vihata, koska olen menettänyt kiinnostukseni ja toivoni. Hän on pettänyt minut niin monta kertaa ja loukannut minua enemmän kuin kukaan. Jäljellä on laimea katkeruus ja laiska halveksunta. Ehkä surun rahtunen.

Silloin jouluna kun hän itki kanssani Jarkon muuttaessa - silloin rakastin häntä kuin vuosien takainen lapsi. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän huusi humalassa: "Yks hullu pillittää siellä jonkun jätkän takia!" Minussa meni jokin pirstaleiksi. Jokin usko siihen, että kannattaa luottaa. En uskalla antaa itseäni, en uskalla näyttää tunteitani.

Tulenko näkemään aina ystävissäni isäni, joka kerta kerran heittää rakkauteni ja luottamukseni silmilleni?

"The tears I might have shed for your dark fate....

Kuva: Andrew Lloyd Webberin musikaali Phantom of the Opera

Sotke mut (sun tekee mieli)

Luen Anaïs Niniä ja mietin, miksen itse kirjoita enempää seksistä.

Jarkko ja minä olemme parhaimmillamme, kun rakastelemme. Meillä on usein väärinymmärryksiä ja riitoja, emmekä aina innostu samoista asioista. Olemme huonoja puhumaan ajatuksistamme ja tunteistamme. Mutta kun hän riisuu minut ja ottaa minut, se on puhuttelua, se on ilmaisua. Ymmärrämme toisiamme heti, kun hän tarttuu tiukasti tukkaani ja vetää pääni taakse, puree huuliani - heti kun iho koskettaa ihoa, heti kun hän on sisälläni.  Silloin ei ole epävarmuutta, ei eilistä, ei huomista - on vain Jarkko ja minä siinä hetkessä.

Pidän siitä, kun hän tulee ensimmäisen kerran sisääni.  Hän pysähtyy hetkeksi ja katsoo minua. Hänen omissa silmissään häilähtää verhoutunut ilme, hän on juuri katoamaisillaan omaan nautintoonsa, mutta pakottaa itsensä takaisin ja etsii silmäni. Tähän viimeiseen tietoiseen katseeseen ennen seksiä tiivistyy koko rakkautemme. Sitten minuus katoaa ja tietoisuus saa mennä. Yhteinen nautinto vie meitä kuin myrskytuuli.

Kaiken epävarmuuden jälkeen, riitojen ja draamojen jälkeen meillä on vielä tämä. Aina tämä. Tämä täydellisyys, jolla ruumiimme yhtyvät, tämä lämpö, tämä jumalainen hurmio. Hän omistaa minut ja minä hänet.

Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen

Kun Jarkko puhuu minusta, hän ei oikeastaan puhu minusta.

Olemme käyneet pitkiä keskusteluja suhteestamme, ja Jarkon synteesi on tämä. Minä olen hänelle omistautunut lempeä, hyväsydäminen, kärsivällinen rakkaudenmadonna. Olen marttyyrienkeli, jonka kutsumus on odottaa, ymmärtää ja antaa anteeksi. Itsensä Jarkko näkee eräänlaisena harhateillä seikkailleena kulkurina, jonka julmuuskaan ei ole voinut sammuttaa uskollista sydäntäni. Se on päällisin puolin häpeilevä omakuva, mutta annos omahyväisyyttä siinä piilee.  Hän sanoo saaneensa minulta paljon. Tietenkin on hän jotakin saanut. Mutta aikuistuminen ja itsensä löytäminen tapahtuvat kaikille aikanaan. Se johtuu kasvamisesta ja kypsymisestä, ei toisesta ihmisestä.

Jarkko on puhunut miltei isoilla alkukirjaimilla rakkaudesta, elämästä ja ikuisuudesta. Ei hän todellisuudessa luota niihin. Minuun. Meihin. Hän on aina ollut varma minusta, muttei ole enää. Hän katsoo nyt minua uusin silmin. Hän on nähnyt vilauksen vieraasta naisesta, joka hypähtää kevyesti yhden illan uskottomuuteen ja vaalii sydämessään salaista rakkautta. Hänessä on herännyt epäilys ja epävarmuus, jotka hän haluaa tukahduttaa, kieltää.

Ehkä hän saa uskoa tästä äkillisestä romanttiseksi heittäytymisestä.

Minä taas en tunne olevani niin juonitteleva, musta noita kuin viaton, valkea enkelikään, vaan jotain siltä väliltä. Vain harmaalla alueella haparoiva, erehtyväinen ihminen, joka valitsee joskus oikein ja joskus väärin.

Myrskyn jälkeen

Valtavan myrskyn ja mielenkuohun jälkeen tuntuu kuin seisoisimme tienhaarassa. Olemme sanoneet antavamme anteeksi toisillemme pahat teot ja sanat. Olemme luvanneet ottaa toisemme takaisin. Päätökset on tehty, mutta pitävätkö ne?

Olen miettinyt anteeksiantamista. "Saat anteeksi" - se on nopeasti sanottu. Mutta kuinka se käytännössä toteutuu? Tuleeko se ajan kanssa, päivä kerrallaan? Olen haavoittanut Jarkkoa syvästi. Minulla oli omat, sisäiset syyni tehdä, mitä tein - omat kipeät haavani. Mutta ratkaisuni ja valintani olivat nekin nopeasti ja hetken hurmassa tehtyjä: yksi suudelma tuntui viattomalta hauskanpidolta ja yksi intohimon yö lohdulta ja unennäöltä. Yksi lyhyt yö ajassa. Ja nyt se tuottaa epävarmuutta, vihaa, katkeruutta ja tuskaa rakkaalleni lukemattomia päiviä ja öitä.

Tienhaara. Tässä voi nyt valita luottamuksen ja avoimet kortit. Tai epäilyksen, salaisen kostonhalun ja kasautuvan katkeruuden.

Pettämisestä ja yksityisyydestä

Olin tallentanut koneelle blogitekstien kopioita, ja Jarkko oli löytänyt ne. Ei blogia, mutta tekstejä. Olen luottanut, ettei hän yritä etsiä blogia, koska niin olemme sopineet. Miksi se on tärkeää? Sitä on vaikea selittää, mutta vaikka blogi on julkinen, niin se on silti yksityisasiani. Olen tässä auki ja haavoittuvainen. 

Siksi me otimme yhteen kahdesta asiasta: minä tunsin yksityisyyttäni loukatun pahimmalla tavalla ja Jarkko taas syytti minua pettämisestä. Kummallakin oli tavallaan oikeus puolellaan, eikä kumpikaan täysin pystynyt tajuamaan toisen kantaa omalta suuttumukseltaan. Jarkko käytti minusta niin rumia, raadollisia sanoja ("huoraamassa"), että ne kirvelivät kuin ruoskanisku. Minä huusin hänelle, en ole koskaan ennen huutanut hänelle: "Minun ei tarvii selittää siulle mitään, ei mitään! Mitä sie oikein AJATTELIT, kun aloit lukea? Sinä tiesit tasan tarkkaan, mitä se miulle merkitsee, etkä välittänyt."

Lopulta emme huutaneet. Puhuimme. Viime keväästä, sen tuskasta ja ahdistuksesta, ilmassa roikkuvasta erosta. "Me oltiin yhdessä vielä silloin", Jarkko väitti ja minä nauroin katkerasti ja sanoin, ettei se niin ollut: "Sinä olit jättämässä minua ja minä olin äärirajoilla." "Mä olin jättämässä sua", Jarkko myönsi, "Muistan yhden iltapäivän, kun tavattiin yllättäen jossain kaupungilla keskellä päivää. Sä jäit juttelemaan ja hymyilit, ja mä en voinu ajatella mitään muuta kuin, että miten pääsisin susta eroon. Mutta silti me oltiin yhdessä, me ei oltu vielä erottu ja sä petit mua." "Sie häivyit sinne Toiseen kaupunkiin etkä ottanut minua mukaan, vaikka pyysin. Ja joo, vaikka sitä sanaa "ero" ei oltu sanottu ääneen, niin se oli käytännössä ihan sama."

Sitten selitin, mitä Tuomaksen kanssa oli tapahtunut - tai mitä ei ollut tapahtunut. Mitä minulla on hänen kanssaan ollut? Teinin unia ja menneisyyden aaveita, ei mitään muuta.  

Loppuyöstä - huutamisen ja puhumisen jälkeen. Hänen silmänsä, hänen silmänsä. Kosketin varovasti hänen hiuksiaan ja hän hautasi päänsä syliini ja itki. Minä tuijotin seinää tyhjänä ja uupuneena, tuntematta vielä mitään. Tuntematta tätä kipua, jota nyt tunnen. Mikään ei ole enää entisellään.

"jossain huoraamassa"

Heräsimme Jarkon kanssa kahdestaan yhdessä. Äiti, isä ja veli olivat lähteneet Helsinkiin sukulaisia tapaamaan kesäloman aluksi. Joimme aamukahvia terassilla, istuin hänen sylissään, odotimme että silmät aukeaisivat. Pyöräilimme aamupäivällä kaupunkiin, söimme torilla ja tapasimme pari Jarkon kaveria. 

Illaksi olin luvannut lähteä Tiinan seurassa hänen lapsuudenystävänsä syntymäpäiville. Tiina tuli hakemaan minut Anssin autolla. Juhlissa oli hauska tunnelma, hyvää ruokaa, iloisia nuoria. Istuimme Tiinan entisten koulukaverien pöydässä ja suunnittelimme jo jatkoja kaupungille. Jossain vaiheessa vilkaisin puhelintani, jossa oli monta viestiä Jarkolta: "Tule tänne heti. Jos rakastat minua, tuut heti. Sinä oot tappanu mut." Jarkko ei ensin vastannut puhelimeen. Sitten kun hän vastasi, hän kuulosti todella oudolta ja sekavalta ja toisteli vaatimustaan, että minun pitää tulla kotiin. Polveni tuntuivat yhtäkkiä huterilta, ja minulle tuli äkkiä oikea, fyysinen paha olo. Oli hirveää selittää Tiinalle ja pyytää häntä lähtemään kaverinsa juhlista minua kyyditsemään. Mutta Tiina oli rauhallinen ja ymmärtäväinen ja ajoi minut kotiin.

Kello oli yksitoista, kun hiivin sisälle. Jarkko tuli eteiseen vastaan ja veti minut syliinsä. Kuulin hänen sydämensä voimakkaan, liian nopean hakkauksen. Hänen käsivartensa puristivat minua aavistuksen liian kovaa. "Mistä on kysymys?" sanoin varovasti. "En ois ikinä uskonu", hän sanoi kireällä äänellä, " että sinä pettäisit mua." "Mie en oo siuta pettänyt", vastustin. "Ai et vai?" hän huusi ja työnsi minut sylistään pois kiivaalla liikkeellä: "Oot ollu jossain huoraamassa, ja mikä se toissa viikkonen juttu oli?"

School's out for summer

Toiseksi viimeisenä koulupäivänä teimme retken rannalle. Jotkut pelasivat krokettia ja jotkut biitsilentopalloa. Eka- ja tokaluokkalaisilla oli perinteinen pesisottelu, jonka voittivat perinteiden vastaisesti tokaluokkalaiset. Minä, Satu, Titta ja Marika menimme paistattamaan päivää laiturille. Kaupunginlahden toisella puolen satama näytti henkeäsalpaavalta. Valkoiset veneet keinuivat laineilla kuin nukkuvat joutsenet. Vihreiden kukkuloiden takana Nikolainkirkko kohosi lämpimän tummanpunaisena syväninistä taivasta vasten. Puhuimme kesästä ja uitimme varovasti varpaita vielä huikaisevan kylmässä vedessä. Tuntuu uskomattomalta, että parin viikon kuluttua kesä on kauneimmillaan ja rannalle voi tulla vaikka koko päiväksi, antaa auringon ja veden vuorotellen suudella ihoa.

Mikä kaunis, iloinen, hurmaantunut, toiveikas päivä. Näihin viimeisiin hetkiin juuri ennen Suvivirttä liittyy aina tunne, että on jonkin ihanan kynnyksellä - että jotain odottamatonta ja jännittävää on juuri tapahtumaisillaan.