Siedätyshoitoa häpeään

Isä on vuosia hoitanut Mummon asiat, laskujen maksamiset ja niin edelleen. Nyt hän ei kykene siihen. 

Jouduin selittämään nöyryyttävän tarinan moneen kertaan. Sairaalan sosiaalityöntekijälle. Ensin pankkivirkailijalle ja sitten pankin esimiestason henkilölle. Isän Pohjois-Suomessa asuvalle sisarelle. Ensimmäinen kerta puhua asiasta vieraalle ihmiselle melkein pyörrytti minua. Mutta vastaanotto oli koko ajan asiallista. Sain siedätyshoitoa häpeäntunteeseeni, jossa ei ole oikeastaan edes järkeä. Kun kuitenkin itse  yritän toimia oikein. Lopulta minusta sitten tuli Mummon edunvalvoja. 

Mummo itse on sairaalassa, eikä siunaukseksi ja onneksi ymmärrä näistä tapahtumista ja ainoan poikansa käytöksestä mitään. Käyn istumassa hänen luonaan pari kertaa viikossa. Usein hän luulee minun olevan tyttärensä. Se sopii minulle hyvin. Olen mielelläni kuka tahansa, jonka tapaaminen vain Mummon tekee onnelliseksi. Hän ei ehkä tunnista juuri minua, mutta hän tuntee sydämessään minun olevan läheinen, ihminen joka rakastaa häntä ja jota hän rakastaa. Ja se onkin enää ainut, mistä välitän. Että Mummo tuntee, kuinka paljon rakastan häntä. Olen aina rakastanut. Tulen aina rakastamaan.