Jahkailuni kahden pojan välillä ratkesi, kun Jarkko yllätti minut tulemalla luokseni Opiskelukaupunkiin kolme viikkoa sitten. Olisin päätynyt samaan ratkaisuun, mutta hitaammin askelin ja tunnontuskaisten kiertoteiden kautta. Mutta kun näin Jarkon ja kun hän kosketti minua, unohdin kaiken muun. En rehellisesti sanottuna ajatellut mitään muuta kuin omaa onneani. Tunsin kelluvani kimaltavan, auringonvälkkeisen, korkean aallonharjan huipulla.
En koskaan lakannut rakastamasta Jarkkoa, mutta lakkasin luottamasta. Häneen, hänen rakkauteensa, meihin, itseeni. Kirjoitin blogiini, että kun keväällä yritimme palata yhteen odotin enemmän: "Tahdoin ehdottoman rakkaudentunnustuksen, sydämestä tulevia anteeksipyyntöjä ja katumusta. Suuria eleitä. Polvilleenheittäytymistä. Ruusuja." Nyt sain kaiken tilaamani, kaiken mitä ikinä olisin uskaltanut toivoa: suuria eleitä, suuria tunteita, suuria lupauksia.
Muistan, että meillä on ollut ongelmamme - niin hetkemme kuin retkemmekin. En kuvittele, että kaikki olisi helppoa. Välimatka esimerkiksi koskee minuun jo nyt. Kuusisataa kilometriä pimeää, räntäsateista rautatietä venyy välissämme. Junamatka kestää kahdeksan tuntia, ja aika valuu kuin kellot Salvador Dalin maalauksessa. Kuitenkin ja kaikesta huolimatta voin tunnustaa itselleni ja koko maailmalle, että Jarkko on ainut minulle. Minulle ei vain ole olemassa ketään muuta. Haluan hänet, vain yksin hänet enkä ketään muuta kuin hänet.
Aion luottaa. Aion rakastaa. Aion antaa kaikkeni - sieluni, sydämeni, kaikkeni.