Onnen aallonharja ja räntäsateinen rautatie

Jahkailuni kahden pojan välillä ratkesi, kun Jarkko yllätti minut tulemalla luokseni Opiskelukaupunkiin kolme viikkoa sitten. Olisin päätynyt samaan ratkaisuun, mutta hitaammin askelin ja tunnontuskaisten kiertoteiden kautta. Mutta kun näin Jarkon ja kun hän kosketti minua, unohdin kaiken muun. En rehellisesti sanottuna ajatellut mitään muuta kuin omaa onneani. Tunsin kelluvani kimaltavan, auringonvälkkeisen, korkean aallonharjan huipulla. 

En koskaan lakannut rakastamasta Jarkkoa, mutta lakkasin luottamasta. Häneen, hänen rakkauteensa, meihin, itseeni. Kirjoitin blogiini, että kun keväällä yritimme palata yhteen odotin enemmän: "Tahdoin ehdottoman rakkaudentunnustuksen, sydämestä tulevia anteeksipyyntöjä ja katumusta. Suuria eleitä. Polvilleenheittäytymistä. Ruusuja." Nyt sain kaiken tilaamani, kaiken mitä ikinä olisin uskaltanut toivoa: suuria eleitä, suuria tunteita, suuria lupauksia.

Muistan, että meillä on ollut ongelmamme - niin hetkemme kuin retkemmekin. En kuvittele, että kaikki olisi helppoa. Välimatka esimerkiksi koskee minuun jo nyt. Kuusisataa kilometriä pimeää, räntäsateista rautatietä venyy välissämme. Junamatka kestää kahdeksan tuntia, ja aika valuu kuin kellot Salvador Dalin maalauksessa. Kuitenkin ja kaikesta huolimatta voin tunnustaa itselleni ja koko maailmalle, että Jarkko on ainut minulle. Minulle ei vain ole olemassa ketään muuta. Haluan hänet, vain yksin hänet enkä ketään muuta kuin hänet.

Aion luottaa. Aion rakastaa. Aion antaa kaikkeni - sieluni, sydämeni, kaikkeni.

Loppuelämäni

Kirjoitan junassa matkalla takaisin Opiskelukaupunkiin. Ulkona ohitse vyöryvät metsien syvänmustat silhuetit, mustat tiet ja pellot; silloin tällöin silmiini välähtää lämpimästi valaistuja, kodikkaita ikkunoita, autojen jonoja, jouluvalojakin jo. Olen väsyksissä ja nojaan raukeasti ohimoani ikkunalasiin.

Viime viikonlopun tapahtumat kangastelevat edelleen ajatuksissani. Hieman epätodellisina, kuin puoliksi unohdettuna unena. Jarkko. Minä. Sanoinkuvaamaton rakastelumme niinä lyhyinä, varastettuina päivinä: se pimeä huuma, se syvälle upottava hurma. Pyörryttää ajatella. En ole vieläkään laskeutunut maan pinnalle ihan kokonaan.

Mutta vieläkin päihdyttävämpää kuin seksi, olivat sanat, jotka sanottiin. "Minä oon tavannut monia tyttöjä eromme jälkeen", Jarkko kertoi, "eikä niissä ihmisissä ole ollut mitään vikaa, vaan vika on minussa. Oon tiennyt jo kauan, miksi seurustelu ei onnistu. Syy on se, että olen etsinyt heistä sinua, mutta eihän sinua ole kuin yksi maailmassa. On monta asiaa, mistä oon epävarma, mutta on yksi asia, jonka olen tiennyt jo puoli vuotta täysin varmaksi. Mä haluan elää sinun kanssasi loppuelämäni."

Suudelma hajottaa maailman atomeiksi

Jarkko istuu sänkyni laidalla, ja minä seison hänen edessään. Iltapäivän kepeän leikkisä tunnelma on poissa, eikä meitä enää naurata yhtään. Päinvastoin. Jarkko katsoo minua vakavasti ja hänen silmänsä tummenevat. Minun on vaikea vastata hänen katseeseensa, ja räpyttelen pois silmiini väkisin kohoavia kyyneleitä. Hän ojentaa molemmat kätensä, ja menen hänen syliinsä.

Kuinka kipeältä se tuntuu. Kuinka ylimaalliselta, kuinka hauraalta ja pelottavalta, kuinka kiihkeältä. Muistan tämän tuoksun joka ympäröi minut, hänen ihonsa tuoksun; hengitän häntä syvään. Muistan tämän lämmönhehkun. Tiedän, miltä hänen poskensa iho tuntuu: sekä pehmeältä että parransängen karhealta. Tiedän, miten hänen silmäripsiensä räpäytys kutittaa ohimoani. Minun ei tarvitse koskettaa hänen hiuksiaan, koska muistan niiden sileyden ja liukkauden ilmankin.

Kun viimein suutelemme, kaikki - aika, maailma, jumala - kaikki katoaa ja hajoaa atomeiksi kuin alkuräjähdyksessä. En tiedä, missä olen tai kuka olen. Enkä välitä. On vain tämä hetki. On vain hänen suunsa, johon uppoan kuin tummaan, lämpimään, syvään veteen. Hänen kielensä koskettaa varoen omaani ja lävitseni käy terävä sävähdys, kuin salama pimeydessä. Etuhampaamme kalahtavat kevyesti yhteen. Istun yhä hänen sylissään ja olen siksi korkeammalla: hiukseni valuvat alas ja peittävät meidän molempien kasvot kuin musta verho. Riisumme toisiamme hitaasti, mutta vapisevin, haparoivin käsin. Hän koskettaa minua, huomaa kuinka paljon häntä haluan, ja häneltä pääsee pieni, tahaton, avuton äännähdys. Koen äkillisen nolouden puuskan ja suljen nopeasti silmäni. Ja sitten avaan ne. Mitä siitä. Haluan häntä, eikä se ole salaisuus. Liun hänen syliinsä, ja hän katsoo minua silmiin koko ajan. Hän ehtii hymyillä hieman sumenevalle katseelleni, joka on juuri menettämäisillään kaiken tietoisuudensa. Hän nostaa minut alleen, ja me rakastelemme.

Mitä minulle tapahtuu, kun Jarkko koskee minuun, on puhdas mysteerio. Tunnen kipinöivää, harrasta autuutta ja syvää ihmetystä käsittämättömän edessä.

Oon asemalla, tuutko vastaan?

Perjantaina siivosin huonettani, kun Jarkko soitti: "Moi, millonkas me tavattaisiin?" "Moi... en tiedä, pitää katsoa", aloitin, mutta hän keskeytti: "Minä oon nyt täällä asemalla, tuutko vastaan?"

Minulle ei jäänyt aikaa miettiä, analysoida, ei edes mennä paniikkiin. Tungin pölynimurini takaisin siivouskaappiin, vaihdoin nopeasti vaatteet ja juoksin bussipysäkille. Oli kylmän kirkas, lumeton marraskuun alun päivä. Kiiruhtaessani auringonpaisteisessa, pirteässä pikkupakkasessa huomasin yhtäkkiä unohtaneeni kaikki huoleni, kaiken syyllisyyteni ja maailmantuskani. Noin vain. Olin ainoastaan hermojarepivästi, mutta samalla suloisesti jännittynyt.

Bussipysäkiltä juna-asemalle ei ollut kymmentä metriä, mutta jokainen askeleni painoi. Suljin silmäni sekunniksi ja vedin henkeä, ennen kuin avasin oven ja astuin sisään. Näin Jarkon heti: tummansinisen, tutun talvitakin, matkalaukun, puhelimen puoleen kumartuneen profiilin, vaaleat ja paljon pidemmät hiukset kuin viimenäkemällä. Seisoin paikallani ja vain katselin häntä hetkisen, ennen kuin hitaasti menin hänen luokseen.

Siitä oli ollut puoli vuotta. Välillämme oli aikaa, vihaa ja painava historia - mutta siinä ja silloin niillä ei ollut mitään merkitystä. Jarkko otti minua kädestä, ja kävelimme kaupungin halki hymyillen ja jutellen. Melkein leijuen.

Ratkaisuja haalean taivaan alla

'

Ajattelen Tuomasta, ja sydämeeni sattuu. Ajattelen Jarkkoa, ja menetän järkeni.

Kaura jäätyy läheiselle pellolle. Viimeiset joutsenaurat halkovat haaleaa, lumenkuulasta taivasta, kun liukastelen pyörällä luennolle aamupäivällä. Jo viideltä on aivan pimeää.

En ole kuullut Tuomaksesta mitään päiviin enkä itsekään pysty soittamaan hänelle. Jarkko soittaa minulle nopeita, kiihkeitä, huolestuneita puheluja.

Tiedän, mitä haluan ja kenet. Olen tiennyt syvällä sisälläni koko ajan. Mutta olen kuin lamaantunut enkä pysty tekemään ratkaisua.