Mansikkapelloilla, ikuisesti

Tunnen lopullisuuden surullisen painon tänään, kun juna vie minua kotiin. On melkein kuin olisin lukenut kirjaa, jossa on liian monta uuvuttavaa jälkinäytöstä, mutta nyt olisin sulkenut kannen hiljaa, viimeisen kerran. Se on ohi. Se on takana. Tällä kertaa tiedän sen myös sydämessäni. Se ei edes johdu näistä viimeisimmistä, rumista näytelmistä, jotka toki ovat työntäneet minua yhä kauemmaksi Jarkosta. Minusta tuntuu, että minä olen muuttunut. Minä en enää tarvitse häntä, ja tämä auttoi minua ymmärätämään sen. Tai myöntämään. Monta kertaa olen erojemme jälkeen jatkanut elämistä Jarkkoa varten. Tekojeni takana on ollut halu osoittaa hänelle jotain. Ja koko ajan olen jossain syvällä alitajunnassani uskonut, että me kuulumme ja päädymme yhteen. Nyt minulla on aivan erilainen olo: ikään kuin jokin olisi kadonnut minusta, jokin tuttu ja ikuiseksi kuviteltu - rakkaus Jarkkoon kenties? Tuntuu kiihkottomalta, levolliselta ja huojentuneelta. Tämä on uuden aikakauden alku.

Tarkoitus oli tavata ja tunnustella, että aloittaisimmeko kuitenkin alusta vielä kerran. Jarkko oli tulossa luokseni seuraavana päivänä, ja minä puuhailin hyväntuulisena kaikkea pientä ja mukavaa. Ostin ruokaa, sovitin vaatekaupassa kesäisiä mekkoja, siivoilin. Illalla Maria piipahti luokseni pari olutpulloa tuliaisinaan, istuimme parvekkeella ilta-auringossa ja juttelimme niitä näitä. Puhelimeni soi hiukan ennen kahdeksaa. Se oli Jarkko, joka ilmoitti, ettei tulisikaan. Selitys oli, ettei hänellä ollut rahaa junalippuun. Muka. En edes osannut sanoa hänelle mitään, koska olin niin häkeltynyt, vihainen ja loukkaantunut. Olin suhtautunut koko juttuun erittäin varauksellisesti ja minua oli epäilyttänyt niin hänen kirjeensä, puhelunsa kuin vierailusuunnitelmansakin. Silti olin kiistattomasti pettynyt, ja jotenkin nöyryytetty. Maria piti minulle tiukan puhuttelun ja sanoi, että tällä kertaa minun pitää uskoa ja hellittää lopullisesti. Jarkko on liian arvaamaton, liian piittaama

Olen Kotikaupungissa ja kotona. Irtisanoin soluni vuokrasopimuksen ja ensi syksyksi aion hankkia oikean asunnon, oman kodin. Kaipaan kyllä Opiskelukaupungin vilinää, suuren maailman tuntua, niitä katuja, puistoja ja jokea, joita olen oppinut rakastamaan kaukaa niin kuin tuntematonta rakastetaan. Ehkä en kuulu sinne vielä, mutta palaan mielelläni, kun kesä päättyy.     Kotikaupunki tuntuu uneliaalta ja tutun turvalliselta, ja elämä juuri nyt on hiljaisen tyytyväistä. Minulla on kesätyö myyjänä tavaratalon kodintarvikeosastolla. Työ on mukavaa ja vaikka opittavaa on, pärjään. Pääsääntöisesti asiakastyö sopii minulle: olen luonteva ystävällisessä, kevyessä jutustelussa, osaan suositella tuotteita ja myydä siinä sivussa. Työpäivät päättyvät viideltä tai kuudelta, pyöräilen kotiin, ja illat soljuvat hiljaiselossa. Neulon, luen kirjastosta haalimiani romaaneja, nukun Kissin vieressä, hupsuttelen ja nauran Veljen kanssa, kävelen rannassa ja metsässä. Mummo on päässyt sairaalasta koti

Suhteemme tällä hetkellä on kuin dramaattinen, latautunut latinalaistanssi: otamme yhden askelen askelen eteen, yhden askelen taakse, pyörimme toistemme ympäri intensiivisessä katsekontaktissa. Minä häilyn toivosta ja kiihtymyksestä kylmään, vihaiseen epäluuloon. Jarkko on määrätietoinen, kiihkeä. Hän on pyytänyt anteeksi. Hän sanoo miettineensä minua ja meitä näitten kuukausien aikana. Hän vetoaa asioihin, joita en voi kiistääkään: että keskusteluyhteytemme katkesi ja etten minäkään ole siihen täysin syytön. Niin kuin en olekaan. Olen yleensäkin pidättyväinen ja varovainen, mutta erityisesti kun pitäisi puhua mistään negatiivisesta. Pidän helposti mielipahani sisälläni, sen sijaan että sanoisin suoraan, mitä haluan. Olen kasvanut siihen. Sellainen minä vain olen. Jarkko sanoo, että näitä asioita voi tietoisesti opetella. Suhteen eteen voi tehdä töitä, pitääkin tehdä töitä. Kuulostaa kypsältä. Kuulostaa järkevältä, aikuiselta ja viisaalta. Minulla on vain pieni ongelma: en p

Ensimmäinen opiskelijavappuni vietin Annan luona, jonka uusi, valoisa yksiö sijaitsi vanhan kaupunkipuiston laidalla. Ikkunasta näkyi vanhoja, ryhmyisiä lehmuksia ja romanttisia, varjoisia puistonpenkkejä. Annalla oli parkettilattia, aito matto ja kirjahylly – sama huolettoman sivistynyt, boheemi tunnelma kuin hänen lapsuudenkodissaan. Lauantaina pidimme nyyttikestejä, joihin saapui sekalainen, kiinnostava joukko Annan opiskelututtuja, Annan isosisko Kata, jota olen aina ihaillut sekä samassa kaupungissa opiskelevia vanhoja ystäviä Kotikaupungista. Ihana yö: pitkiä, innoittuneita keskusteluita ilta-aurinkoisella parvekkeella uusien tuttavuuksien seurassa - naurunremakoita, kun muistelimme lapsuuden seikkailuja kotikaupunkilaisten kanssa. Sunnuntaina valvoimme koko yön: menimme baarikierrokselle ja tanssimaan ja lopulta hilpeässä seurueessa jatkoille Katan luo. Vasta aamun vaaleassa harmaudessa hiivimme linnunlaulua raikuvan puiston halki Annan luo nukkumaan. Vappuaattona heräi

Minulla on tunnustettavaa. Olen rikkonut lupaukseni olla pitämättä yhteyttä Jarkon kanssa. Hän on soittanut minulle parin viikon sisällä muutamia kertoja, ja olemme puhuneet paljon. Ensimmäinen puhelu oli varovainen ja kevyt, melkein hyväntuulinen, kuulumisia ilman suuria tunteita. Ja viimeinen puhelu oli pitkä ja painava, syvä ja merkityksellinen, raskas, kipeä. Jarkko on ehdottanut, että aloittaisimme alusta. En tiedä, mitä ajatella ja mitä tuntea, miten reagoida. En haluaisi myöntää tätä. Mutta pieni osa minusta syttyy tuleen ajatuksestakin. Raakaan, valkeaan, kirkkaaseen, polttavaan tuleen. Jokin pieni osa minusta - ehkä se osa on sydämeni? Ja suurempi osa minusta potee säikkyä, katkeraa epäluuloa ja loukattua ylpeyttä: kaiken sen jälkeen, miten voisin ottaa hänet takaisin?