Nyt pitää jo uskoa

Tarkoitus oli tavata ja tunnustella, että aloittaisimmeko kuitenkin alusta vielä kerran. Jarkko oli tulossa luokseni seuraavana päivänä, ja minä puuhailin hyväntuulisena kaikkea pientä ja mukavaa. Ostin ruokaa, sovitin vaatekaupassa kesäisiä mekkoja, siivoilin. Illalla Maria piipahti luokseni pari olutpulloa tuliaisinaan, istuimme parvekkeella ilta-auringossa ja juttelimme niitä näitä. Puhelimeni soi hiukan ennen kahdeksaa. Se oli Jarkko, joka ilmoitti, ettei tulisikaan. Selitys oli, ettei hänellä ollut rahaa junalippuun. Muka.

En edes osannut sanoa hänelle mitään, koska olin niin häkeltynyt, vihainen ja loukkaantunut. Olin suhtautunut koko juttuun erittäin varauksellisesti ja minua oli epäilyttänyt niin hänen kirjeensä, puhelunsa kuin vierailusuunnitelmansakin. Silti olin kiistattomasti pettynyt, ja jotenkin nöyryytetty.

Maria piti minulle tiukan puhuttelun ja sanoi, että tällä kertaa minun pitää uskoa ja hellittää lopullisesti. Jarkko on liian arvaamaton, liian piittaamaton. En voi elää elämääni odottaen, että milloin hän oppii olemaan tarttumatta loukkaamisen tilaisuuteen.

Toukokuun taivas ehti tummua ja jälleen vaaleta yön aikana, kun kirjoitin Jarkolle raivostutta, yliampuvaa maratonviestiä. Kello taisi olla neljän, viiden kieppeillä, kun painoin lähetä. Tiesin, että jos olisin odottanut aamuun, en olisi pystynyt tekemään sitä. Huomenna jo punastun, kun ajattelen jyrkkiä julistuksiani. Mutta huominen on onneksi kaukana.

Ja tänään en enää jaksa olla vihainen, vaan pelkästään väsynyt.