Mansikkapelloilla, ikuisesti

Seurustelen Tuomaksen kanssa ja samanaikaisesti rakastan Jarkkoa syntisen kovasti. Olen kävellyt silmät auki tähän umpikujaan. "Silmät auki", minä sanon ja tarkoitan sitä. Halusin vilpittömästi olla Jarkon kanssa puhdas ystävä, mutta tiesinhän minä, miten sinisilmäinen ajatuskin se oli. Meidän välillämme ei ollut ikinä mitään platonista ja kesyä; olimme aina intohimoisia niin vihassa kuin rakkaudessa. Silloin kun oli tylsää ja silloinkin kun olimme vakiintuneet väsymiseen asti, jossain pinnan alla kyti. En ole syytön tähän tilanteeseen. Seurasin, miten viestittelymme kehittyi viileistä viattomuuksista avoimeen flirttaillun. Annoin omien tunteideni herätä unesta, joka ei kai koskaan kovin syvä ollutkaan. Aavistin mitä tulee tapahtumaan enkä koettanut estää. En hennonnut padota puroa ja nyt en pysty pysäyttämään koskea. Tuomas ei ole kuka tahansa. Unelmoin Tuomaksesta vuosikaudet ja rakastan häntä. Ja nyt mielenrauhani on pirstaleina. Kun sallin itseni muistella Jarkko

Lauantaina kaupunkikierroksella Veljen kanssa puhelimeni soi. Kaivoin puhelimen laukustani. Kun näin näytöllä vilkkuvan tekstin " Jarkko soittaa ", koin nopean huimauksen tunteen, kuin jalat pettäisivät altani. Vastasin ja hämmästyin normaalilta kuulostavaa ääntäni. Rupattelimme hetken iloisesti niitä näitä ja torjuin nopeasti kaikki vakavat aiheet, koska Veli seisoi vieressäni. Eilen illalla soitin hänelle takaisin. Taas minua jännitti, mutta oudon sykähdyttävästi ja jotenkin miellyttävästi. Mutta lopulta hänen kanssaan puhuminen olikin luontevaa, helppoa ja sujuvaa. Tunnen hänet niin hyvin, ja kuitenkin hän on kuin uusi ja kiinnostava muukalainen. Puhuimme yli tunnin, kunnes huolestuin puhelinlaskusta ja sanoin, että pitäisikö lopettaa. Jarkko oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi tukahtuneesti: "Hitto, minä rakastan sinua, Niina", ja katkaisi puhelun. Minä jäin tuijottamaan puhelintani ja vapisevaa kättäni, joka sitä piteli. 

Valmistauduin ensimmäiseen tenttiviikkooni väärin ja epäkypsästi. Ensin en kantanut tenteistä mitään huolta ja kaksi viimeistä viikkoa luin paniikissa aamusta iltaan. Jouduin perumaan kauan suunnitellun Tiinan ja Katin vierailun lukemiseni takia, mikä harmitti aivan mahdottomasti. Olin odottanut ystäviäni kylään pitkään ja suunnnitellut kaikkea hauskaa yhteistä tekemistä. Opin, että lukutekniikka ei enää voi olla samanlainen kuin lukiossa. Pitää opetella lukemaan olennaiset ja vain olennaiset asiat, eikä kaikkia. Luultavasti tenttini menivät kohtalaisesti, joten ainakaan uhraukseni eivät menneet hukkaan. Veli tuli syyslomansa aluksi luokseni viime perjantaina, ja meillä oli herttainen, lämmin ja iloinen viikonloppu. Kiersimme katsomassa kirkkoja, rakennuksia ja katuja. Kaupunki oli todella edukseen kirkkaassa, kylmässä säässä ja kullan ja punaisen ruskan hehkussa. Ostin ensimmäistä kertaa ruokaa opiskelijan budjetista välittämättä. Iltaisin nauroimme ja puhuimme myöhään yöhön.

Jarkko ja minä käymme kirjeenvaihtoa, joka on päällisin puolin niin viattoman kaverillista, että voisin antaa sen julkaistavaksi huomispäivän Hesarin etusivulle. Pinnan alla on kuitenkin voimakkaita pohjavirtauksia, jotka voivat viedä uimarit mennessään. Voimme näennäisen keveästi keskustella ummet lammet jokapäiväisestä elämästä, tenteistä, uusista seurustelukumppaneista, opiskeluasunnoistamme. Mutta väliin jompi kumpi heittää silloin tällöin jonkin yhteisen vitsin tai salasanan, jota kukaan muu ei ymmärtäisi. Se on kuin reviirin osoittamista:  "Meillä on yhteinen menneisyys, joka ei katoa. Me tunnemme toisemme eikä välissämme ole ketään." Ja pitkien, arkipäivästä kertovien viestien loppuun sijoittuu ihan erillinen, henkilökohtainen ajatuksenvaihto. Siinä on kasvava, kytevä jännite. Viestiemme piiloteltu intohimo kiihottaa meitä molempia, ja tilanne on riistäytymässä käsistä, kaikkien käsistä. Jarkko 29.9.2017: Hassua, mutta minulle tuli kova ikävä sinua, kun luin

Elämäni on kaksoiselämää. Opiskelukaupungissa on päivätyöni ja arkirutiinini, opiskelua ja harrastuksia. Kotikaupungissa viikonloppuisin elämä jatkuu hidastempoisena kuten tähänkin asti, ikäänkuin en olisi koskaan lähtenytkään. Käyn katsomassa Mummoa, vietän aikaa kotona, tapaan Tuomasta. Tuomas ja minä vaadimme toisiltamme tuskin mitään, emmekä roiku toisissamme lainkaan. Väimatkakaan ei ole tragedia. Viikolla sovimme tarkan ajan, jolloin soitamme toisillemme ja vaihdamme joitakin kiireisiä, arkisia sanoja. Kun olemme yhdessä, teemme aina jotain: esimerkiksi ajamme autolla viisikymmentä kilometriä jollekin huoltoasemalle, jossa juomme kahvia ja Tuomas saattaa pelata pelikoneilla. Katsomme paljon elokuvia ja Netflixiä. Kuuntelemme musiikkia, usein Elvistä, joka on Tuomaksen idoli. Puhumme monenlaisista asioista, mutta harvoin tunteistamme tai suhteestamme, joka on edelleen yhtä haaveellinen ja sielullinen. Ja puhdas. Viatonkin. Välillä minusta tuntuu kuin olisimme suoraan jost

Olen pitänyt yhteyttä Jarkon kanssa. Kirjoittelemme pitkiä, hyväntuulisia meilejä. Kerromme toisillemme opiskelijaelämästä, itse opiskelusta, uusista kavereista, Pikkusiskon ja Veljen kuulumisista, seurustelusta. Tämä keskusteluyhteys tekee minut onnelliseksi, ja sydämeni hypähtää ilahtuneena aina, kun häneltä saapuu viesti. Väliin kysyn varovasti itseltäni, tulenko vähän liiankin onnelliseksi ja pitäisikö sydämeni lyödä ihan tasaisesti ja tyynesti. Toistaiseksi olen onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, ettei tässä ystävyydessä ole mitään väärää. Nautin luontevuudesta ja helppoudesta puhua läheiselle ihmiselle, joka tuntee minut hyvin. Olemme epämääräisesti sopineet, että hän tulisi joskus käymään luonani Opiskelukaupunkiin. Ajatus tapaamisesta sekä hymyilyttää että pelottaa.