Mansikkapelloilla, ikuisesti

Olen ajanut pyörällä pitkin Taipalsaarta ja ajatellut Jarkkoa. Oli ne kauniit päivät, kun silmät kimalsivat rakkaudesta - oli naurua ja onnea. Miten jännittävää oli tavata hänet, miten sydämeni hypähti joka kerta - ja miten kevyeksi ilo minut teki, kuin olisin astellut iltaruskon vaaleanpunertavilla pilvillä. Ja yömme: unettomat, intohimoiset, loputtomat, pehmeän lumisateiset talviyöt. Sitten viha, kyyneleet, odotus. Minä punnitsen enkä tiedä, kumpi on köykäisempää. Epätietoisuudestani huolimatta tunnen olevani täynnä voimaa, pitkästä aikaa. Minulla on vapaus valita. Jos haluan jatkaa Jarkon kanssa, minulla pitää olla myös oma elämä. En voi roikkua hänessä, hänen varassaan. Jos lopetamme, niin olen vapaa ja voimakas ja edessäni avautuu koko elämä uusine mahdollisuuksineen.

Lauantaina lähdin pyöräilemään Anun kanssa. Ajoimme pitkälle maaseudulle asti ja kävimme matkalla uimassa. Illalla ajoimme vielä kaupunkiin. Istuimme ihanassa, leppeässä ilta-auringossa korkealla valleilla, josta näki koko sataman ja kaupungin siluetin. Kerroin Anulle Jarkosta ja erostamme, juhannuksesta ja hullusta, ihanasta rebound-suhteestani. Ja hän kertoi minulle omia kuulumisiaan. Kuten joskus kauan sitten tuntui, että saimme toisistamme voimaa. Olimme niin lähellä toisiamme, että tuntui kuin sielumme olisivat koskettaneet. Sunnuntaina Jari soitti minulle. Sanoin, että - kyllä, kyllä minulle voi soitella. Kyllä, me voimme tavatakin.  Jarkko soitti sunnuntai-iltana. Olin juuri ajamassa pyörällä, joten en edes kuullut puhelimen soivan. Kun huomasin hänen soittaneen, kaikki voima valahti jaloistani. Myöhemmin omassa huoneessani istuin jalat pöydällä ja pidin puhelinta tärisevissä käsissäni. Kesti kauan kerätä rohkeutta soittaa. Lopulta soitin lyhyesti ja sanoin vai

Oliko se kostoa, yksinäisyyttä, himoa vai mitä se oli? Nojauduimme toisiimme - eilinen oli mennyt, huominen ei ollut vielä. Kaikki oli jotenkin hullua. Kaksi muukalaista tarrautumassa toisiinsa valkoisessa yössä. Kello oli jo yksi. Törmäsimme Tiinaan ja kundiin, joka ilmoitti nimekseen Kake. Sanna oli kuulemma lähtenyt Veikon kanssa bileisiin. Tiinalla oli auto, ja lähdimme nelistään ajelemaan ympäriinsä vailla päämäärää. Jari kietoi kätensä ympärilleni takapenkillä, ja hänen suudelmansa polttivat minua kuin tuli. Lopulta ajoimme kaupunkiin ja meille, jossa ei ollut ketään kotona. Näytin Jarille taloa. Olimme juuri veljen huoneessa, kun kuulimme ulko-oven kolahtavan Tiinan ja Kaken poistuessa. Katsoimme toisiamme hengästyneesti hymyillen, ja Jari kumartui suutelemaan huuliani. Samalla hän työnsi minut edellään vanhempieni huoneeseen. Hän oli päälläni ja hänen kätensä nostivat hamettani. Sitten hän vetäytyi kauemmas ja sanoi: "Mulla ei kyllä oo mitään kumia mukana enkä

Menimme Sannan ja Tiinan kanssa paikalliselle kesälavalle. Siellä oli paljon serkkujeni tuttavia, ja kiertelimme ympäriinsä jutellen ihmisten kanssa. Sannan rippileirirakkaus oli soittamassa, ja seurailimme häntä. Yksi poika kiinnitti minun huomioni, sellainen viileän tyylikäs, vaalea nuorimies. Siellä pikkupaikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, ja pian saimmekin kuulla Anssin tyttöystävän siskolta, että kyseinen poika oli kesämökkiläisiä ja oli ihastunut Sannaan.  Mikä pettymys. Sanna ei innostunut ajatuksesta yhtään, koska hänellä oli silmiä vain Veikolle. Poika hymyili välillä valloittavasti Sannalle, joka vastasi ylimielisillä mulkaisuilla. Ihailen Sannan itseriittoisuutta, hänellä kun ei ole minkäänlaista miellyttämisen pakkoa. Joskus ennen puoltayötä linnoittauduimme soittajien takahuoneen oven eteen odottamaan Veikkoa. Sannan ihailija tunkeutui väkijoukon halki määrätietoisesti luoksemme, ja sanoi minulle: ”Lähetsä tanssimaan?”  Siis minulle. Sanna ja minä vaihdoimme

Jostain kumman syystä kuvittelin, että olisi aika itsestäänselvää ja luontevaa viettää juhannusta poikaystäväni kanssa. Niinpä kysyin Jarkolta, että mitä tekisimme juhannuksena. Hän ilmoitti ykskantaan aikovansa lähteä Toiseen kaupunkiin. Olin hetken hiljaa ja sulattelin uutista. Sitten ehdotin, että voisin tulla mukaan. Jarkko  kieltäytyi . Siirsin puhelimen korvalta kasvojeni eteen ja tuijotin sitä epäuskoisesti. Sormeni lähestyi punaisen luurin kuvaketta kuin hidastetussa filmissä - naps - ja katkaisin puhelun. Se oli vihaa. Vihaa. Ei surua, ei hylkäämisen pelkoa, ei edes ikävää. Puhdasta vihaa. Tämä äkillinen, kiihkeä tunne oli kuin roihu, valaistus. Lopultakin katson tosiasioita silmiin. Ei meille ole enää mitään toivoa. Minä soitin samantien Sannalle, ja sovimme juhannukseksi menot. Tehköön Jarkko mitä ikinä haluaa - juhannuksena ja koko loppuelämänsä.

Olen aloittanut tällä viikolla kesätyöt. Toimistosiivousta. Työparini on samanikäinen Hanna, joka on eläväinen ja puhelias, hauska tapaus. Työaikamme on iltapäivällä. Meillä on vain kaksi tuntia, ja siinä ajassa pitää ehtiä kerätä roskat, pyyhkiä pöytäpinnat, mopata, tyhjentää roskikset ja siistiä vessat. Joten yritämme jutustelusta huolimatta olla tehokkaita ja nopeita, mutta se kaksi tuntia on silti ylittynyt joka päivä. Osa toimiston työntekijöistä on varmaan lomalla, koska siellä on aika hiljaista. Muutama ihminen siellä täällä istuu työpöytänsä ääressä. Jotkut heistä ovat niin keskittyneitä töihinsä, etteivät meitä huomaakaan. Näkymättömät kätemme vain vilahtavat äänettömästi ja kas - heidän paperikorinsa ovat salaperäisesti tyhjentyneet. Toiset taas pysähtyvät rupattelemaan herttaisesti, kysyvät nimeä ja missä opiskelemme. Keittiössä yhdellä sivupöydällä on sellaisia lasten värikkäitä magneettikirjaimia, jotka joku on järjestellyt sanoiksi tai pieniksi humoristisiksi lau

Lauantai-iltana ajoin pyörällä satamaan. Tapasin Anun ja Raisan Kasinonpuistosta ja liityin seuraan. Istuimme kirkkaassa, mutta kylmässä ilta-auringossa puistonpenkillä, katselimme ihmisiä ja juttelimme niitä näitä. Kunnes Raisan sitten piti lähteä kotiin. Minua taas ei huvittanut yhtään ajatus kotiinmenosta. Kun Anu katsahti minuun veikeästi toista kulmaansa kohottaen ja kysäisi: "Kokeillaanko, että päästäiskö sisään ravintolaan?", olin heti mukana. Arvelimme, että pääsisimme sisään parhaiten miesseurassa. Niinpä lyöttäydyimme juttusille kahden varusmiehen kanssa yökerhon jonossa. Meiltä kysyttiin kuitenkin papereita, ja olimme jo olkia kohautellen ottamassa paria askelta pois päin. Silloin portsari viittoikin meidät vaivihkaa ja kiireenvilkkaa sisään. Oli niin hauskaa, niin ihanaa! Olin autuaallisesti huumaantunut diskovaloista, musiikista, bassosta jonka rytmi löi läpi koko kehoni. Ihmiset tanssivat vellovana, hymyilevänä massana, heiluttivat käsiään, hyppivät

Äiti ja isä alkoivat tänään tapella heti aamusta. Kotielämä on viime aikoina ollut tätä: riitelyä, ahdistusta ja avutonta loukkuunjäämisen tunnetta. Omaa elämää ei voi hallita eikä pakoonpääsyä ole. Minä en voi tehdä muuta kuin sulkea huoneeni oven ja kääntää musiikin hiukan kovemmalle. Kunnes sekään ei enää auta ja on pakko kuunnella. Aina samat riidanaiheet, samat katkerat sanat: isän alkoholinkäytöstä, rahasta. Lopulta päätin lähteä ulos. Otin pyöräni ja ajoin toiselle puolelle kaupunkia hautausmaalle. Istuin Ukin haudalle ja annoin itkun tulla. Itkin vahvaa, turvallista  Ukkia ,  jota minulla on ikävä. Itkin rikkinäisiä vanhempiani. Itkin itseäni ja omia pelkojani yksinjäämisestä. Hyvä ja luonnollinen paikka itkeä - hautausmaa. Ohitseni käveli romaniperhe, joka hidasti kohdallani kulkuaan, ja perheen isä kysyi minulta myötätuntoisella, pehmeällä äänellä: "Onks hää tei isä?" "Isoisä, vastasin hiljaa ja mietin, että olen minäkin varsinainen draamakuningatar.

Riitelin taas Jarkon kanssa. Tai riitelin ja riitelin - istuimme Armadalla ja leikimme mykkäkoulua. Myöhemmin puhelimessa pudottelimme toisillemme kylmiä, myrkkyä tihkuvia sanoja. Olin sekaisin surusta, harmista, pelosta. En tiedä - tuntui kuin olisin harhaillut viidakossa hämmentyneenä, räpiköivänä. Minulla ei ollut sanoja, mutta olin pakahtua tunteisiini. Levitin vesivärini lattialle ja aloin maalata. Maalasin polttavan auringon, vihreän sademetsän ja aukion, jonka keskellä kyyristeli sininen käärme sinistä verta vuotaen. Ja jotenkin siinä piirtäessä rauhoituin. Jossain välissä ovikello soi, ja veli meni avaamaan. Jarkko tuli huoneeseeni, istui sohvalle ja katsoi, kun maalasin. Istuimme hiljaa, sanaakaan sanomatta. Tunnin? Kaksi? Istuimme sohvalla vierekkäin kymmenet hätääntyneet ajatukset välissämme. Väsyneinä. Vihaavina. Rakastavina. Lopulta hän sanoi: "Ollaankohan myö oltu liian kauan yhdessä?" Minä kavahdin taaksepäin, yhä häntä katsoen. Ajattelin, että täm

Blogillani on tänään syntymäpäivä. Julkaisin ensimmäisen postauksen tasan yksi vuosi sitten. Vuosi sitten oli peruskoulun päättäjäiset. Olin surullinen ja haikea, koska luulin, etten ikinä enää näkisi Tuomasta. Mutta ei elämä siihen päättynytkään. Se jatkui. Viime kesästä tuli huikea, vauhdikas. Syksyllä menin lukioon. Menetin ja sain ystäviä. Rakastuin. Tänään olen tyytyväinen sekä itseeni että maailmaan. Vähäsen kyllä väsynyt, koska viime viikkoina oli niin paljon kokeita ja rästitöitä. Mutta nyt on kesäloman ensimmäinen päivä. Saan olla vapaa menemään ja tulemaan. Ensimmäiseksi aion lainata paksuja kirjoja ja lukea niitä ulkona. Aion tehdä kävelyretkiä metsässä ja käydä kaupungilla ostoksilla ja vain katselemassa ihmisiä. Olen saanut kesäduuniakin - toimistosiivousta. Toivon, että ensi kesästä tulee ihana. Yhtä ihana kuin viime kesästä.

Eilen oli lakkiaiset. Jarkko sai valkolakin päähänsä ja lauloimme Gaudeamus Igitur. Siinä hetkessä oli juhlallista ylevyyden tuntua. Meidän tutut abimme olivat nyt ylioppilaita, melkein aikuisia. Pyöräilimme kauniissa auringonpaisteessa suoraan koululta Annan kanssa onnittelemaan Satua ja myös Leenaa. Leena juhli Satun luona, ja hänellä on myöhemmin omat juhlat äitinsä luona Helsingissä. Meillä oli oikein hauskaa. Molemmat ylioppilaat ehtivät viettää meidän kanssamme aikaa, koska Satun luona ei vielä niin aikaisin päivällä ollut paljon vieraita. Iltapäivällä menimme perheen kanssa Jarkon juhlien kautta serkkuni luo. Oli jännittävää mennä Jarkolle, vaikka se on tuttu paikka. Käytännössä koko suku on Savosta, joten en ollut tavannut ketään aiemmin. Siellä olivat Jarkon  isovanhemmat molemmalta puolelta, tätejä ja setiä, jotka olivat ilmeisesti uteliaina odottaneet, että millainen miniäkokelas paikalle saapuu. En tietysti pärjää kovin hyvin sellaisissa tilanteissa, ujo kun olen. Mu