Jostain kumman syystä kuvittelin, että olisi aika itsestäänselvää ja luontevaa viettää juhannusta poikaystäväni kanssa. Niinpä kysyin Jarkolta, että mitä tekisimme juhannuksena. Hän ilmoitti ykskantaan aikovansa lähteä Toiseen kaupunkiin. Olin hetken hiljaa ja sulattelin uutista. Sitten ehdotin, että voisin tulla mukaan. Jarkko kieltäytyi. Siirsin puhelimen korvalta kasvojeni eteen ja tuijotin sitä epäuskoisesti. Sormeni lähestyi punaisen luurin kuvaketta kuin hidastetussa filmissä - naps - ja katkaisin puhelun.
Se oli vihaa. Vihaa. Ei surua, ei hylkäämisen pelkoa, ei edes ikävää. Puhdasta vihaa. Tämä äkillinen, kiihkeä tunne oli kuin roihu, valaistus. Lopultakin katson tosiasioita silmiin. Ei meille ole enää mitään toivoa.
Minä soitin samantien Sannalle, ja sovimme juhannukseksi menot. Tehköön Jarkko mitä ikinä haluaa - juhannuksena ja koko loppuelämänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti