Lopetan Mansikkapelloilla ikuisesti -blogini kirjoittamisen.
Aloitin kirjoittamisen vuonna 2014, yli seitsemän vuotta sitten Vuodatus-alustalla. Ensimmäinen postaukseni kertoi ysiluokan päättäjäisistä, ja sitä seurasi monta matkapäiväkirjan sivua ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Rodokselle. En kirjoittanut oikein mitään saaresta, vaan riemullisesta lepatuksestani lapsuuden ja naiseuden välillä. Olin ihastunut samassa hotellissa asuvaan aikuiseen mieheen ja kirjoitin tarkasti ylös kaikki vaihtamamme katseet. Kyläjuhlissa kreikkalaispoika talutti minut kulman taakse, avasi paitani napit ja työnsi kielensä suuhuni. Hänen kaverinsa seurasivat tapahtumia jostain piilosta, ja sitten isäni ryntäsi paikalle vihaisena.
Kirjoitin blogissa paljon ensirakkaudestani. Miten rakastuin vain kuudentoista ikäisenä? Näin: Vakavissani, vereslihalla, ilman sarkasmia ja kompromisseja, täysin mustavalkoisesti, hieman huumorintajuttomasti, yltiöromanttisesti, rajattomasti - kaikki oli ääretöntä, ikuista, ainutlaatuista ja elämää suurempaa. Jarkko ja minä olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit. Teimme yhdessä kaiken ensimmäistä kertaa: rakastuimme, rakastelimme, riitelimme ja erosimme. Koko blogi on ollut pitkä analyysi suhteestamme. Jarkko on minulle tärkeä edelleen - ja ehkä joskus annamme toisillemme anteeksi ja muistamme parhaiten ne hyvät ajat.
Blogi käsitteli perhekriisejä ja nuoruutta alkoholismin varjossa. Joistain teksteistäni huomaa, että vaikka tavallaan tajusin mielenterveyteni välillä olleen vain ohkaisen langan varassa, niin silti en selvästi kokonaan ymmärtänyt vaaran suuruutta. Kävin rajalla. Joskus oli pienestä kiinni, että sain elämänhaluni takaisin. Kerran kirjoitin hengellisistä ajatuksistani: että kaikella täytyi olla joku tarkoitus. Siinäkö pelastuksen siemen oli? Että kykenin ajattelemaan vaikeuksieni olevan osa jatkumoa, osa elämää - kykenin uskomaan, että elämällä oli jatkoa. Että joku tietty tuskainenkin elämänvaihe oli vain yksi osa suurempaa kertomusta.
Rakastan vanhempiani ja Veli on paras ystäväni. He ovat minulle tärkeitä ja osa jokapäiväistä arkeani ja elämääni. Kaikesta huolimatta, riidoista ja virheistä huolimatta olemme selvinneet yhdessä, perheenä.
Tällä hetkellä maailmani näyttää tasaiselta, ja uskon tulevaisuuteen. Elämäni Eeron kanssa on vakaata, turvallista, täynnä arkipäivän suloista onnea. Jo suhteemme alkuvaiheessa Eero sanoi minulle, että tämä olisi hänen viimeinen vakava rakkaussuhteensa. Se oli juuri se asia, jota eniten maailmassa tarvitsin: aito halu sitoutua. Rankkojen kokemusteni jälkeen oli lähes mahdoton uskoa, että joku todella haluaa olla lähelläni, kuunnella minua ja hyväksyä minut sellaisena kuin olen. Vielä joskus saatoin aprikoida: "What's the catch?" Mutta pitkän ajan kuluessa Eero on parantanut repaleisen sydänparkani ja opettanut minulle rakkauden alusta asti. Minun on todella vaikea antautua luottamaan, mutta Eero on äärimmäisen kärsivällinen.
Eräänä pimeänä yönä ei niin kauan sitten kuuntelin, miten sydämeni hakkasi pelosta niin kovaa, että luulin sen takovan reiän rintaani: "Eero, yksi asia ennen kuin nukahdat. Minä rakastan sinua." Hän halasi minua niin lujaa, että se melkein sattui eikä hetkeen saanut sanottua mitään, vaan melkein itki. "Minä luulin, etten koskaan saisi kuulla noita sanoja sinun suustasi", hän kuiskasi. Sen jälkeen ei ole ollut vaikea sanoa, että rakastan häntä. Se on yhtä helppoa ja luonnollista kuin itse rakastaminenkin.
Tästä tulee vielä hyvä juttu.
Kiitän kaikkia lukijoita: Sinua, joka olet seurannut tarinaani pitkän aikaa, sinua joka piipahdat sivuille satunnaisesti. Jokaista joka on myötäelänyt hetkenkin.
