Mansikkapelloilla, ikuisesti

Edelleen sama paskamainen olo, paitsi jalostuneena yleiseksi elämäntuskaksi. Haluan hirveästi selittää jotain; harkitsin jo puoliksi soittavani Tiinalle sanoakseni - . En tiedä oikein. Anu sanoi, että olin hoitanut  tilanteen  niin siististi kuin mahdollista. "Et sie oo sille mitään velkaa. Et sinä voi miellyttää kaikkia." Hän sanoi myös, etten edes ole pettänyt ketään: "Jarkolla on itsellään samanlaisia juttuja. Mikään suhde ei kestäisi, jos niille maksettais huomiota." Mitä minä oikeastaan haluan? Miellyttää kaikkia ja itseäni myös.

Anu ja minä olemme kolmatta kertaa Rillossa tällä viikolla ja törmäämme melkein heti Tiinaan. Juttelemme niitä näitä, kunnes Tiina sanoo, että  Jami  on täällä. Samassa huomaankin hänet pöydässä hieman kauempana. Ilta muuttuu heti. Olen tietoinen Jamista, ja se on omituinen sekoitus levottomuutta, innostusta, ihastusta ja huonoa omaatuntoa. Sitten hän näkee minut, katsoo minua ja näyttää aivan sanoinkuvaamattomalta; hänen silmissään on jotain, jotain - vakavaa, miettivää. Juhannuksen jälkeen Tiina on kertonut, että Jami on patologinen naistenmies. Tiedän, kuinka monta tyttöä hänellä on ollut ja kuinka kokenut hän on. Ja  tiedän olevani tyhmä. Silti en mahda itselleni mitään: lapsellinen sydämeni, silitystä kaipaava sydämeni hakkaa.  Kierrämme Anun kanssa ympäri ravintolaa ja olemme törmätä Jamiin. Teemme naurettavan äkkipysähdyksen ja u-käännöksen, mutta pakeneminen ei onnistu. Jami koskettaa olkaani takaapäin ja on yhtäkkiä vieressäni yhtenä hymynä. Hän tuntuu täysin luonte

Jarkko on Toisessa kaupungissa. Tämä talo on totisesti erilainen nyt, kun hän ei ole täällä. On paljon hiljaisempaa, jollain tapaa uneliasta, ja minun huoneeni on taas minun huoneeni. Onneksi en ole kovin paljon joutunut viettämään aikaa täällä. Eilen viestittelimme Anun kanssa viimeaikaisista tapahtumista. Totesimme, että on viipymättä pidettävä hätäkokous. Tapasimme valleilla, siellä mistä näkee koko sataman ja kaupungin kirkontornit ja katot. Ilta-aurinko paistoi lempeästi, ja me avasimme viinipullon ja puhuimme. Ongelmat eivät ehkä kadonneet, mutta on ne taas kevyempi kantaa.    Laskeuduimme valleilta ja syvällisistä keskusteluistamme ja annoimme illan viedä. Kävimme Armadalla, jossa tapasimme lukiokavereita ja saimme kutsun bileisiin viikonloppuna. Piipahdimme Birrassa, jossa törmäsimme yläkouluaikaisen teatterikerhomme vetäjiin. Ihanat, luotettavat aikuiset kohtelivat meitä silloin neljätoistavuotiaina vertaisinaan ja opettivat meille itseluottamusta ja heittäytymist

Sataa. Murheellisesti, itsepintaisesti. Minä ja Jarkko käsi kädessä hississä menossa lääkäriasemalle. Enää ei itketä. Tuntee katsovansa asioita silmiin. Laboratoriossa kaikki on nopeasti ohi. Verikoe käsivarresta, katson muualle enkä tunne kipua. Kuljemme pari tuntia ympäri kaupunkia. Syömme jäätelöä ja sovittelemme silmälasien kehyksiä naureskellen. Iloa ennen maailmanloppua. Varttia ennen määräaikaa emme enää keksi mitään tekemistä. Kiipeämme ostoskeskuksen edustan kaiteelle istumaan. Vatsassani kiertää jännitys, pelko ja toivo. Sade on huomaamattani loppunut. Tällä kertaa joudun ottamaan jonotusnumeron ennen kuin pääsen laboratorioon. Ojennan lähetteeni naiselle ja kysyn tuloksia. Hän ohjaa minut istumaan ja pyytää odottamaan hetken. Minuutti, tunti, vuosi? Katselen seiniä ja kalusteita uskaltamatta kääntää silmiäni huoneeseen, jossa nainen liikuskelee. Sitten hän tuo minulle taitetun paperin. Teksti "NEGAT" ja sanat: "Ei siinä mitään, se

Olen viikon myöhässä. Minulla ei ole aamupahoinvointia, mutta se taitaa olla ajan kysymys. Kesätyössä pystyn koko päivän nauramaan, jututtamaan hyväntuulisena asiakkaita ja olemaan kaikin tavoin reipas. Yön pimeyden turvin kätkeydyn Jarkon kainaloon ja itken kouristuksenomaisesti. "Se tapahtui varmasti silloin siellä järvessä, se oli niin uskomatonta etten mä en ees tajunnut, kun mä tulin," Jarkko miettii kulmiaan kurtistaen. Hymyilemme toisillemme avuttomasti, koska muisto on melkein kaiken tämän epävarmuuden arvoista. (Saimaa, verenpunainen auringonlasku, kylmät, märät jalkani tiukasti Jarkon vyötärön ympärille kietoutuneina, laineet jotka keinuttavat meitä omassa tahdissaan) * * * Minulla oli pari vapaapäivää, ja Jarkko vei minut Toiseen kaupunkiin. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi kuin eilen Jarkon soitellessa iloisesti sukulaisilleen sopien kyläilyjä. Hänellä oli taskussa menolippu. Minä saisin esittää herttaista tyttöystävää kaksi p

Aamulla torilla kärräilin varastotavaroita edestakaisin juuri kiinnittämättä huomiota asiakkaisiin. Yhden kahvikojun edessä istuva mies seuraili minua laiskasti katseellaan - vaistosin katseen, niin kuin katseen vaistoaa, mutta en välittänyt siitä tavallista enempää. Sitten katsoin tarkemmin, ja hänessä oli jotain... rennon viileässä tavassa istua, katseessa, vaatteiden tyylissä. Yhtäkkiä mies nousi, oikaisi pikkutakkiaan ja lähti kävelemään suoraan kohti. Ja ohi. Seisoin siinä tomaattilaatikoineni sydän takoen ja ajattelin: "Nuo kasvot, nuo siistit kiharat? Kulkiko  Hänen  Täydellisyytensä  toisen kerran ohitseni?" Jotain hän minussa taas herätti, kun kaksi kesää sitten herätti naisen. Muistan, kuinka  unelmoin  tästä aikuisesta miehestä Rhodoksella. Ja kuinka silloin ensimmäistä kertaa jotain todellista oli tapahtumaisillaan, elämä alkamaisillaan. Jarkko sanoi minulle kerran: "Mä pelkään sitä, kun sinä oot niin nuori.

Mitä minulle kuuluu? Suloisia suvipäiviä, kesätöitä, telttaöitä Jarkon kanssa, kangasmetsän männikön huumaavaa tuoksua - kesä on kauneimmillaan. Jarkko ja minä vietimme autuaita, onnentäyteisiä päiviä mökillä perheen ja sukulaisten kanssa. Rakensimme hiekkalinnaa pienten, vilkkaitten sukulaispoikieni kanssa. Iltaisin saunoimme tuntikaupalla ja uimme läpikuultavan sinisessä Saimaassa. Liuimme pitkiin sukelluksiin kullanvaaleaa hiekkapohjaa hipoen. Juoksimme nauraen takaisin saunaan ja uudestaan uimaan ja taas saunaan - yhtä hauskaa kuin lapsena. Saunan jälkeen myöhään illalla isä ja veli sytyttivät nuotion ja istuimme tulen ympärillä katsellen liekkien leikkiä. Sanattomia rauhan ja tyyneyden hetkiä. Yhtenä iltapäivänä lähdimme kävelyille saadaksemme olla hetken kahdestaan. Kävelimme metsäpolkuja pitkin ympärillämme kuohuvien mesiangervojen, kypsyvien mustikoiden ja suopursun makea tuoksu. Suonlaidassa katsoimme toisiimme ja päätimme: tässä. Jarkko laski minut hellästi sammaleelle

Jarkko ja minä. Meille on tullut tänä kesänä tavaksi jäädä sängylle makaamaan ja puhua, puhua, puhua. Keskikesän lyhyt pimeänhetki ehtii tulla ja mennä. Jarkko kertoo kesistä isoisänsä luona ja pikkupojasta, joka halusi olla aikuinen. Hän tuskin koskaan leikki pienenä, sen sijaan hänen intohimonsa oli ollut traktorilla ajaminen. (Saatan hyvin kuvitella hänet vakavana pikkuaikuisena.) Ja hän kertoo, kuinka isoisän maatila oli ollut pakopaikka vanhempien riidoilta. Minä itse kerron Anun ja minun mielikuvitusleikeistä, joissa oli polveilevat, monimutkaiset juonet ja joiden henkilöhahmojen persooniin pystyimme katoamaan tuntikausiksi. Kerron Mammasta ja Ukista (saan kyyneleet silmiini) ja kirjoista, joita rakastan. Aika kuluu siivillä. Jarkolla on enää varttitunti aikaa kaahata kasarmille äidin vanhalla naistenpyörällä. Tuntuu hirvittävältä erota. Takerrumme toisiimme ovenraossa. "Kun minä pääsen armeijasta, niin en enää ikinä jätä sinua." "Uneksin sinusta koko

Jarkko haki opiskelupaikkaa ja odottaa valintakirjettä heinäkuun alussa. "Jos minä en  pääse sinne, niin etin täältä töitä ja jään sinun luokse". Ja me humahdamme täyteen ujoa suunnitelmaa, ihanaa kuvitteluleikkiä, jossa meillä on oma, pieni asunto, kahvinkeitin, iso sänky, räsymatto ja kissanpentu nimeltä June. "Ja yöllä saa huutaa." Jarkko on pelastajani. Hän vie minut maailmaan, jossa on naurua, onnea ja valoa. Toivoa. Hän saa minut unohtamaan todellisuuden, joka on välistä niin pelottava ja raadollinen. Hän sanoo haluavansa asua kanssani, haluavansa minut. Hän on niin hyvä, niin ihmeellinen - rakastan häntä niin paljon.