Et sinä voi miellyttää kaikkia

Edelleen sama paskamainen olo, paitsi jalostuneena yleiseksi elämäntuskaksi. Haluan hirveästi selittää jotain; harkitsin jo puoliksi soittavani Tiinalle sanoakseni - . En tiedä oikein.

Anu sanoi, että olin hoitanut tilanteen niin siististi kuin mahdollista. "Et sie oo sille mitään velkaa. Et sinä voi miellyttää kaikkia." Hän sanoi myös, etten edes ole pettänyt ketään: "Jarkolla on itsellään samanlaisia juttuja. Mikään suhde ei kestäisi, jos niille maksettais huomiota."

Mitä minä oikeastaan haluan? Miellyttää kaikkia ja itseäni myös.

Con el te duele el corazón y conmigo te duelen los pies

Anu ja minä olemme kolmatta kertaa Rillossa tällä viikolla ja törmäämme melkein heti Tiinaan. Juttelemme niitä näitä, kunnes Tiina sanoo, että Jami on täällä. Samassa huomaankin hänet pöydässä hieman kauempana. Ilta muuttuu heti. Olen tietoinen Jamista, ja se on omituinen sekoitus levottomuutta, innostusta, ihastusta ja huonoa omaatuntoa. Sitten hän näkee minut, katsoo minua ja näyttää aivan sanoinkuvaamattomalta; hänen silmissään on jotain, jotain - vakavaa, miettivää. Juhannuksen jälkeen Tiina on kertonut, että Jami on patologinen naistenmies. Tiedän, kuinka monta tyttöä hänellä on ollut ja kuinka kokenut hän on. Ja  tiedän olevani tyhmä. Silti en mahda itselleni mitään: lapsellinen sydämeni, silitystä kaipaava sydämeni hakkaa. 

Kierrämme Anun kanssa ympäri ravintolaa ja olemme törmätä Jamiin. Teemme naurettavan äkkipysähdyksen ja u-käännöksen, mutta pakeneminen ei onnistu. Jami koskettaa olkaani takaapäin ja on yhtäkkiä vieressäni yhtenä hymynä. Hän tuntuu täysin luontevalta, ja minä taas käyn jotenkin ylikierroksilla, nauran liikaa, puhun liian nopeasti. Hän on liian taitava. Hitto että olen tietoinen hänen metodeistaan ja kuitenkin lankean niihin! Kun hän pyytää minua tanssimaan, en osaa enkä halua sanoa ei.

Hän pitelee minua hellästi ja suljen silmäni. Musiikki on kipeää, pehmeää. Laulun sanat ovat niin huvittavasti tilanteeseen sopivat, että minua melkein itkettää. Käteni liikahtelevat hänen olkapäillään ja tunnen hiusten sileät latvat. "Mua hävetti hirveesti sen juhannuksen jälkeen", Jami sanoo ja jatkaa: "Tiina kertoi, että sulla on poikaystävä ja kaikki, ja mä olin tanssittanu sua ja... Mut mä toimin ainakin paremman tiedon puutteessa." "Ei kai siulla oo mitään häpeämistä", minä sanon, "mutta minun olis pitänyt tietää paremmin."

Jotenkin on niin lämmintä ja hauskaa, hänen hymynsä ja silmänsä, jännitys, musiikki. Sitten: "Niina, voinks mä soittaa sulle?" Katson häntä silmiin: "Mitä se tarkoittaa?" Hän keikuttaa päätään ja hymyilee herttaisesti: "Kysellä kuulumisia ja muuta." En ole sentään niin naiivi. Painan pääni. Lumous loppuu kuin kylmään vesisuihkuun. Samassa valomerkki rävähtää, ja seisomme yhä tanssiasennossa räikeässä, kirkkaanvalkoisessa valaistuksessa. Sanon hätääntyneenä joitain MYSKIN-IDIOOTTImaisia fraaseja. Mutta en osaa sanoa sitä oikeaa, totuutta: että tunnen pettäväni kaikkia, että tunteeni pelottavat minua ja että pidän hänestä, pidän liikaa. Jamin silmät tummuvat loukkaantumisesta, ja hän pyytää anteeksi.

Sitten olemme ulkona Anun kanssa. Polveni ovat niin heikot, että minun pitää istua katukiveykselle. Minulla on uskomattoman paskamainen olo, joka ei häviä mihinkään Anun terapiasta huolimatta.

Hätäkokous ystävän kanssa ja herrojen aamukahviseurue

Jarkko on Toisessa kaupungissa. Tämä talo on totisesti erilainen nyt, kun hän ei ole täällä. On paljon hiljaisempaa, jollain tapaa uneliasta, ja minun huoneeni on taas minun huoneeni. Onneksi en ole kovin paljon joutunut viettämään aikaa täällä.

Eilen viestittelimme Anun kanssa viimeaikaisista tapahtumista. Totesimme, että on viipymättä pidettävä hätäkokous. Tapasimme valleilla, siellä mistä näkee koko sataman ja kaupungin kirkontornit ja katot. Ilta-aurinko paistoi lempeästi, ja me avasimme viinipullon ja puhuimme. Ongelmat eivät ehkä kadonneet, mutta on ne taas kevyempi kantaa.   

Laskeuduimme valleilta ja syvällisistä keskusteluistamme ja annoimme illan viedä. Kävimme Armadalla, jossa tapasimme lukiokavereita ja saimme kutsun bileisiin viikonloppuna. Piipahdimme Birrassa, jossa törmäsimme yläkouluaikaisen teatterikerhomme vetäjiin. Ihanat, luotettavat aikuiset kohtelivat meitä silloin neljätoistavuotiaina vertaisinaan ja opettivat meille itseluottamusta ja heittäytymistä. Nauroimme ja vitsailimme heidän kanssaan ihan kuin silloin ja muistelimme vanhoja aikoja.

Tänään heräsin maanantaiaamuun neljän tunnin unien jälkeen suhteellisen virkeänä ja reippaana. Olen nauttinut kesätyöstä todella paljon, koska siinä tapaa paljon leppoisia lomalaisia, kiireettömiä kesäihmisiä. Minulle on muodostunut hauska aamukahviseurue. Olen käynyt kahvitauolla kojulla, jossa eläkeläisten herrasmiesten poppoo kokoontuu nauttimassa kahvia ja puhelemassa maailmanmenosta. Alkuun kuuntelin tarinointia viereisessä pöydässä, mutta kerran vähän vahingossa jouduin samaan pöytään. Nyt minusta on kuin huomaamatta tullut aamukahviseurueen jäsen. Herrat ovat hyvin kohteliaita ja oikein mukavaa seuraa.

Ympäri, ympäri lääkäriaseman käytävällä

Sataa. Murheellisesti, itsepintaisesti. Minä ja Jarkko käsi kädessä hississä menossa lääkäriasemalle. Enää ei itketä. Tuntee katsovansa asioita silmiin.

Laboratoriossa kaikki on nopeasti ohi. Verikoe käsivarresta, katson muualle enkä tunne kipua.

Kuljemme pari tuntia ympäri kaupunkia. Syömme jäätelöä ja sovittelemme silmälasien kehyksiä naureskellen. Iloa ennen maailmanloppua. Varttia ennen määräaikaa emme enää keksi mitään tekemistä. Kiipeämme ostoskeskuksen edustan kaiteelle istumaan. Vatsassani kiertää jännitys, pelko ja toivo. Sade on huomaamattani loppunut.

Tällä kertaa joudun ottamaan jonotusnumeron ennen kuin pääsen laboratorioon. Ojennan lähetteeni naiselle ja kysyn tuloksia. Hän ohjaa minut istumaan ja pyytää odottamaan hetken. Minuutti, tunti, vuosi? Katselen seiniä ja kalusteita uskaltamatta kääntää silmiäni huoneeseen, jossa nainen liikuskelee.

Sitten hän tuo minulle taitetun paperin. Teksti "NEGAT" ja sanat: "Ei siinä mitään, se oli negatiivinen", saavuttavat tajuntani yhtä aikaa. Kiitokseni on tyyni, mutta jalkani valahtavat veltoiksi ja vapiseviksi.

Käytävä Jarkon luo on pitkä kuin maraton. En pysty tukahduttamaan hymyäni, tuikkaan lappusen hänen käteensä ja jatkan kävelyä. Hän sieppaa minut takaa päin syliinsä ja kieputtaa minua ympäri, ympäri lääkäriaseman käytävällä.

Pysähdymme seinää vasten, otsat vastakkain, toisiimme nojaten, hymyillen. Olemme päässeet kuin koirat veräjästä. Se on ohi.

Myöhässä

Olen viikon myöhässä. Minulla ei ole aamupahoinvointia, mutta se taitaa olla ajan kysymys. Kesätyössä pystyn koko päivän nauramaan, jututtamaan hyväntuulisena asiakkaita ja olemaan kaikin tavoin reipas. Yön pimeyden turvin kätkeydyn Jarkon kainaloon ja itken kouristuksenomaisesti. "Se tapahtui varmasti silloin siellä järvessä, se oli niin uskomatonta etten mä en ees tajunnut, kun mä tulin," Jarkko miettii kulmiaan kurtistaen. Hymyilemme toisillemme avuttomasti, koska muisto on melkein kaiken tämän epävarmuuden arvoista. (Saimaa, verenpunainen auringonlasku, kylmät, märät jalkani tiukasti Jarkon vyötärön ympärille kietoutuneina, laineet jotka keinuttavat meitä omassa tahdissaan)

* * *

Minulla oli pari vapaapäivää, ja Jarkko vei minut Toiseen kaupunkiin. En ole varmaan koskaan tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi kuin eilen Jarkon soitellessa iloisesti sukulaisilleen sopien kyläilyjä. Hänellä oli taskussa menolippu. Minä saisin esittää herttaista tyttöystävää kaksi päivää ja mennä gynelle yksin kolmantena. Kun Jarkko touhusi sisarensa kanssa maalle lähtöä tuliaisineen, sanoin hiljaa ja itkuisesti, etten jaksa, että haluan kotiin. Hän otti minut syliin ja olin aivan varma, että hän ei edes ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, kuinka peloissani olin. Jarkko on ollut kiltti ja kärsivällinen. Hänelle tämä mahdollinen raskauteni on melko suoraviivainen, ratkaistavissa oleva ongelma. Omat tunteeni ja ajatukseni ovat paljon, paljon sekavammat ja hyvin vaikeat eritellä. Jos annan itseni ajatella, että oikeasti olisi olemassa lapsi, minua repii suunnaton, hurja rakkauden aavistus, joka tekee sanomattoman kipeää. Yritän siis olla ajattelematta liikaa ja jossittelematta turhaan. Huomenna on aika lääkäriasemalla, ja saan tietää varmasti.

Täydellisyydestä ja tomaateista

Aamulla torilla kärräilin varastotavaroita edestakaisin juuri kiinnittämättä huomiota asiakkaisiin. Yhden kahvikojun edessä istuva mies seuraili minua laiskasti katseellaan - vaistosin katseen, niin kuin katseen vaistoaa, mutta en välittänyt siitä tavallista enempää. Sitten katsoin tarkemmin, ja hänessä oli jotain... rennon viileässä tavassa istua, katseessa, vaatteiden tyylissä. Yhtäkkiä mies nousi, oikaisi pikkutakkiaan ja lähti kävelemään suoraan kohti. Ja ohi.

Seisoin siinä tomaattilaatikoineni sydän takoen ja ajattelin: "Nuo kasvot, nuo siistit kiharat? Kulkiko Hänen 

Täydellisyytensä toisen kerran ohitseni?"

Jotain hän minussa taas herätti, kun kaksi kesää sitten herätti naisen. Muistan, kuinka unelmoin tästä aikuisesta miehestä Rhodoksella. Ja kuinka silloin ensimmäistä kertaa jotain todellista oli tapahtumaisillaan, elämä alkamaisillaan.

Jarkko sanoi minulle kerran: "Mä pelkään sitä, kun sinä oot niin nuori. Sulle tulee vielä sellanen, että haluut tietää, miten pystyt iskemään miehiä. Minä toivon melkein, et oltais tavattu kaksvitosina, niin olis molemmilla enemmän kokemusta." Sanoin silloin, että tiedän kaiken, mitä haluankin tietää ja että ainut mies, jonka haluan on hän itse. Ja tarkoitin sitä. Tarkoitan.

Kuitenkin joskus vähän pelkään itseäni, koska rakastan flirttailua ja nautin katseista. Minusta on tullut varovainen ja herkkänahkainen pettämisen suhteen tämänkesäisten pitkien keskustelujen jälkeen. Missä raja menee? Milloin voi antaa mennä vaan? Oliko ookoo tanssia ja nauraa Jamin kanssa? Olisiko ollut hirveä vääryys tervehtiä Hänen Täydellisyyttään ja kysyä, että sinäkö se olet, muistatko minut?

Salaisuuksia suonlaidassa

Mitä minulle kuuluu? Suloisia suvipäiviä, kesätöitä, telttaöitä Jarkon kanssa, kangasmetsän männikön huumaavaa tuoksua - kesä on kauneimmillaan. Jarkko ja minä vietimme autuaita, onnentäyteisiä päiviä mökillä perheen ja sukulaisten kanssa. Rakensimme hiekkalinnaa pienten, vilkkaitten sukulaispoikieni kanssa. Iltaisin saunoimme tuntikaupalla ja uimme läpikuultavan sinisessä Saimaassa. Liuimme pitkiin sukelluksiin kullanvaaleaa hiekkapohjaa hipoen. Juoksimme nauraen takaisin saunaan ja uudestaan uimaan ja taas saunaan - yhtä hauskaa kuin lapsena. Saunan jälkeen myöhään illalla isä ja veli sytyttivät nuotion ja istuimme tulen ympärillä katsellen liekkien leikkiä. Sanattomia rauhan ja tyyneyden hetkiä.

Yhtenä iltapäivänä lähdimme kävelyille saadaksemme olla hetken kahdestaan. Kävelimme metsäpolkuja pitkin ympärillämme kuohuvien mesiangervojen, kypsyvien mustikoiden ja suopursun makea tuoksu. Suonlaidassa katsoimme toisiimme ja päätimme: tässä. Jarkko laski minut hellästi sammaleelle, mustikanvarvuille, ja halusin häntä niin paljon, että itketti. Katsoin rakastellessamme hänen silmiään ja sitten korkeuksiin kohoavia hoikkia, punaisia mäntyjä ja taivasta, jolle kerääntyi tummanpuhuvia pilviä. Ukkonen jyrähti vaimeasti, vielä kaukanta. Myöhemmin palasimme käsi kädessä muitten luo ja hymyilimme koko illan toisillemme kuin meillä olisi kätketty salaisuus.

Yöllisiä keskusteluja

Jarkko ja minä. Meille on tullut tänä kesänä tavaksi jäädä sängylle makaamaan ja puhua, puhua, puhua. Keskikesän lyhyt pimeänhetki ehtii tulla ja mennä. Jarkko kertoo kesistä isoisänsä luona ja pikkupojasta, joka halusi olla aikuinen. Hän tuskin koskaan leikki pienenä, sen sijaan hänen intohimonsa oli ollut traktorilla ajaminen. (Saatan hyvin kuvitella hänet vakavana pikkuaikuisena.) Ja hän kertoo, kuinka isoisän maatila oli ollut pakopaikka vanhempien riidoilta.

Minä itse kerron Anun ja minun mielikuvitusleikeistä, joissa oli polveilevat, monimutkaiset juonet ja joiden henkilöhahmojen persooniin pystyimme katoamaan tuntikausiksi. Kerron Mammasta ja Ukista (saan kyyneleet silmiini) ja kirjoista, joita rakastan.

Aika kuluu siivillä. Jarkolla on enää varttitunti aikaa kaahata kasarmille äidin vanhalla naistenpyörällä. Tuntuu hirvittävältä erota. Takerrumme toisiimme ovenraossa. "Kun minä pääsen armeijasta, niin en enää ikinä jätä sinua." "Uneksin sinusta koko yön." "Minä en voi edes nukkua, kun ajattelen sinua."

Tänään äiti, veli ja isä lähtivät tohisten mökille. Sain äidin lupaamaan, että hän tulee hakemaan Jarkon ja minut sinne loppuviikosta. Minusta on ihanaa näyttää se paikka Jarkolle - se on jotenkin niin syvällä minussa, niin rakas minulle. En ikinä veisi sinne ihmistä, jota en ehdottomasti rakasta. Saimaan kirkas vesi, kivikkoinen saunaranta, korkeat männyt, savun tuoksu...

Kahvinkeitin, räsymatto ja kissanpentu June

Jarkko haki opiskelupaikkaa ja odottaa valintakirjettä heinäkuun alussa. "Jos minä en  pääse sinne, niin etin täältä töitä ja jään sinun luokse". Ja me humahdamme täyteen ujoa suunnitelmaa, ihanaa kuvitteluleikkiä, jossa meillä on oma, pieni asunto, kahvinkeitin, iso sänky, räsymatto ja kissanpentu nimeltä June. "Ja yöllä saa huutaa."

Jarkko on pelastajani. Hän vie minut maailmaan, jossa on naurua, onnea ja valoa. Toivoa. Hän saa minut unohtamaan todellisuuden, joka on välistä niin pelottava ja raadollinen. Hän sanoo haluavansa asua kanssani, haluavansa minut. Hän on niin hyvä, niin ihmeellinen - rakastan häntä niin paljon.