Mansikkapelloilla, ikuisesti

  Isä alkoi taas juoda. Minä tajusin, kuinka onnellisesti kaikki sentään on ollutkin näinä muutamina viikkoina. Olen herätellyt henkiin kirjeenvaihdon Pikkusiskon kanssa, alkanut käydä ryhmäliikuntatunneilla, suorittanut tarmokkaasti opintoviikkoja. Olen ulkoillut, tapaillut ystäviä ja saanut töitä.  Elämä on ollut täynnä pieniä, tyytyväisiä juonenkehittelyjä. Nyt on taas vain yksi juoni. Pitää itsensä koossa ja täysjärkisenä kaiken keskellä ja kaiken läpi.  Kuvittelin jo, että toivoa oli. Että voisimme elää ihanassa sadussa nimeltä tavallinen elämä: pelata korttia, syödä tai juoda kahvit yhdessä, olla perhe.  Haluaisin ymmärtää isää, mutta en voi. Miksi? Miksi hän juo? Emmekö ole tehneet kaikkemme ollaksemme tukena? Emmekö ole istuneet terapiassa hänen vuokseen? Eikö hän ole saanut riittävästi ymmärrystä, tukea ja apua?  Kukaan ei voisi tehdä sen enempää kuin tehty on. Ei kukaan paitsi hän itse. 

En ole koskaan voinut näin huonosti. Isä tosin on kohtalaisessa kunnossa. Ei henkisesti, mutta ainakaan hän ei juo. Itseeni on iskenyt masennus, pelko ja suru vasta nyt, kun pahin helvetti on ohi. Kaksi viikkoa sitten, kun kaikki oli pahimmillaan, tunsin aika vähän. En uskaltanut alkaa tuntea. Oli kuin olisin ollut irrallaan ruumiistani, katsellut itseäni katonrajasta: "tuossa se ihminen kävelee ja puhuu, sille tapahtuu kauheita asioita, mutta onneksi minä olen turvassa, tuskan ja ajatusten tavoittamattomissa".  Heti kun isä tuli vähän parempaan kuntoon, sairastuin kuumeeseen. Kehoni purki pahan olon ja pelon, kun mieleni oli liian lukossa sitä tekemään.  Nyt olen nääntynyt, ja kaikki tuntuu olevan vähän liikaa. Veli lähti armeijaan, ja minulla on häntä ikävä. Minun ei pitäisi olla yksinäni, koska yksin minun on satumaisen helppoa vähät välittää. Tänäänkin olin sopinut, että tapaan Tuomaan, mutta minä minä sen sijaan tein. Vedin verhot eteen ja suljin puhelimeni. Tiedän menet...

Isä on vuosia hoitanut Mummon asiat, laskujen maksamiset ja niin edelleen. Nyt hän ei kykene siihen.  Jouduin selittämään nöyryyttävän tarinan moneen kertaan. Sairaalan sosiaalityöntekijälle. Ensin pankkivirkailijalle ja sitten pankin esimiestason henkilölle. Isän Pohjois-Suomessa asuvalle sisarelle. Ensimmäinen kerta puhua asiasta vieraalle ihmiselle melkein pyörrytti minua. Mutta vastaanotto oli koko ajan asiallista. Sain siedätyshoitoa häpeäntunteeseeni, jossa ei ole oikeastaan edes järkeä. Kun kuitenkin itse  yritän toimia oikein.  Lopulta minusta sitten tuli Mummon edunvalvoja.  Mummo itse on sairaalassa, eikä siunaukseksi ja onneksi ymmärrä näistä tapahtumista ja ainoan poikansa käytöksestä mitään. Käyn istumassa hänen luonaan pari kertaa viikossa. Usein hän luulee minun olevan tyttärensä. Se sopii minulle hyvin. Olen mielelläni kuka tahansa, jonka tapaaminen vain Mummon tekee onnelliseksi. Hän ei ehkä tunnista juuri minua, mutta hän tuntee sydämessään minun ol...

  Yhtenä päivänä elämä on salaperäisesti kuin loksahtanut paikoilleen. On kesä, on asunto Veljen kanssa, on Tuomas ja unelmia ja suunnitelmia. Seuraavana päivänä ovikello soi. Oven takana seisoo itkuinen ja mustelmainen äiti. Isä on alkanut taas juoda.  ..................................................................................................... Isä kävi katkaisuhoidossa, oli viikon kuivilla ja sitten putki alkoi taas uudestaan. Äiti asui muutamia päiviä meillä. Sillä välin isä oli saanut kotona aikaan kaaoksen. Hän oli polttanut tupakkaa sisällä, nurkissa lojui tyhjiä pizzalaatikoita. Haisi pahalle, rappiolle.   Minut ja äiti kutsuttiin perhetapaamiseen A-klinikalle, jossa i sä valehteli maireasti hymyillen, miten hienosti hänellä menee. Sitten  puhuttiin paljon siitä, miten meidän pitäisi nyt olla tukena alkoholistin toipumisprosessissa. Olin ollut sen verran naiivi, että kuvittelin sillä tapaamisella haettavan ratkaisua kaikkien hyväksi, ennen kaikkea...

  Olen junassa menossa kotiin keskelle perhekriisiä. Isä oli lopulta irtisanottu työpaikaltaan.  Mikä näitä miehiä vaivaa? Tässä istui juuri käytävän toisella puolella keski-ikäinen mies. Humalassa, sekava, riehakkaan iloinen ja äänekäs - kunnes yhtäkkiä keskeytti tarinansa ja kysyi sopertavalla, eksyneen lapsen äänellä: "Mitä minulle tapahtuu?" Minussa taisteli sääli ja myötätunto jonkinlaista alistunutta kiukkua vastaan. Miksi me ihmiset pilaamme elämämme? Miksi annamme ratkaisun hetkien lipua ohi siinä toivossa, että kaikki korjaantuu omalla painollaan?  Kuuntelin hänen sekavia juttujaan ja nyökyttelin päätäni. Tunsin surua, kun mies puhui pojastaan ja puhkesi kyyneliin.  Minä en sitä miestä pystynyt pelastamaan, tuskin edes auttamaan, mutta ehkä onnistuin antamaan yhden miellyttävän tuokion muuten pahassa päivässä. 

  Isän kanssa tuli jälleen riitaa kotona. Hän on alkanut taas juoda samoin kuin silloin hirveimmillään kaksi kesää sitten. Ihan rehellisesti yritin tällä kertaa olla aikuinen ja järkevä ja koetin puhua hänen kanssaan. Ei se kannata. Hän on liian sairas. Ei hän pysty erittelemään tunteitaan ja avautumaan ajatuksistaan. Hän on vainoharhainen ja kieroutunut ja elää omassa pimeässä maailmassaan, irrallaan todellisuudesta. Joskus tuntuu pelottavasti, että hän on jo lopettanut kyselemisen, havainnoinnin, toisten huomioimisen, sanalla sanoen kaiken ajatustyön ja älyllisen prosessoinnin. On kuin hän vain toistaisi rutiinejaan ajatuksetta kuin rikkinäinen kone. Ja rutiineja ovat juominen, valehtelu, salailu, väkivalta.  Kun siis yritin puhua, isä alkoi huutaa ja uhkasi lyödä. Kun senkin on kerran tehnyt, niin seuraavalla kerralla se ei ole isokaan juttu. Voi jopa mennä pitemmälle.   Haluan näyttää isälle, että raja kulkee tässä. Niin kauan kun hän vain jatkaa juomista, hänell...

  Jarkko soittelee minulle edelleen usein puhuakseen ahdistuksestaan, peloistaan ja masennuksestaan. Keskustelumme ovat raskaita ja kylmääviä. Hän on kuvannut pahaa oloaan siten, että hänen saattaa yhtäkkiä ja ilman syytä alkaa tehdä mieli huutaa tai lyödä jotakuta sivullista. Sellaisessa tilassa hän voisi kuulemma hetken mielijohteesta kurvata autolla väärälle kaistalle tai rotkoon.  Olen hyvin huolissani ja tunnen jotenkin myös olevani vastuussa. Miksi?  Psykologini mukaan suhteeni Jarkon kanssa muistuttaa joiltain osin vanhempieni välistä suhdetta. Niin epämiellyttävä ajatus kuin se onkin, niin onhan siinä totuuden siemen. Jarkon pettäminen ja isäni alkoholismi vertautuvat toisiinsa. Itse olen oppinut äitini lailla antamaan anteeksi kerta kerran jälkeen, olemaan tukena, olemaan kärsivällinen. Suhteessamme on myös aimo annos läheisriippuvaisuutta puolin ja toisin. Toimin siis juuri niin kuin tyypillinen alkoholistin lapsi toimii.  Silloin kaksi kuukautta sitten san...

Soitin kotiin vain kuullakseni tavallisista asioista. Puhuin isän kanssa säästä ja kissoista. Mutta sitten hän sanoi kuulevansa äänestäni, että olen murheellinen ja alkoi kysellä, mikä hätänä. Aloin itkeä. Hän alkoi itkeä. Äiti tuli puhelimeen ja sanoi niin järkeviä, vastaasanomattomia asioita, että tyynnyin. Kerran hän huudahti: "Mie soitan sille ja puhun vähän!" "No, etkä soita!" vastustin, ja minua nauratti jo vähän.  Illalla Veli soitti minulle ja jutusteli kaikenlaista: vanhojentansseista, koulusta, ostamastaan Tolkien-aiheisesta kirjasta, Star Wars -elokuvasta. Emme puhuneet sanaakaan Jarkosta, mutta kuulin ja tunsin pikkuveljen rakkauden ja myötätunnon.  Olen hyvilläni. Se on totta, että vasta hädässä huomaa, kuinka toiset ihmiset sittenkin välittävät. Että oma perhekin - vaikka meillä on omat ongelmamme ja kipupisteemme - silti tuemme toisiamme. Silti meillä on rakkaus.  Olen saanut näinä päivinä niin paljon myötätuntoa, lämpöä ja ymmärrystä....

Joulu vietetään kotona käsikirjoituksen mukaan. Marraskuussa jääkaapin oveen ilmestyy työlista. Hektisten viikkojen - siivoamista, koristelua, leipomista ja paistamista, kaupoissa ravaamista - suloinen joulurauha laskeutuu viimein aatonaattona. Kiire on ohi. Herään jouluaattoon puhtaissa lakanoissa. Käymme aamusaunassa. Syömme riisipuuroa joulurauhan julistuksen aikaan. Illan hämärtyessä haemme Mummon ja menemme  yhdessä hautausmaalle viemään kynttilöitä. Siellä on sitten aina kylmä, vaikka kuinka pukisi päällensä. Mutta tunnelma on lämmin: kynttilöiden liekit tuikuttavat valomerenä. Joskus näemme sukulaisia, silloin vaihdetaan nopeat halaukset ja jouluntoivotukset, posket hehkuvat punaisina ja hengitys huuruaa, kutsutaan kylään puolin ja toisin. Aina kynttilän laskiessani sanon hiljaa mielessäni: "Hyvää joulua Mamma. Hyvää joulua Ukki." Illalla vaihdamme parempiin vaatteisiin ja syömme perinteisiä jouluruokia. Lahjojen vaihtamisen jälkeen juomme jouluka...

Isä on ollut kuntoutushoidossa kuukauden. On vaikeaa arvailla, millainen hän nyt on. Puhelimessa hän on kuulostanut terveeltä, energiseltä ja toiveikkaalta. Hän on tehnyt paljon päätöksiä. Mutta päätöksiä on kai helppo tehdä, kun on irrallaan kaikesta. Aika näyttää, kestääkö isä elämän selvin päin. Toisaalta haluan sydämestäni uskoa häneen, toisaalta en voi olla epäilemättä, en kaiken jälkeen.  Äiti on ollut uskomattoman vahva. Hänen on täytynyt kasvaa, kun isä on heikentynyt. Hän kantaa kaiken: isän, Veljen, minut, mummon, työn. Silti hän ei näänny, vaan tuntuu uudistuvan. Nytkin hän aikoo aloittaa aikuisopiskelun ja suorittaa ylemmän oman ammattinsa tutkinnon.  Minä en jaksaisi. En ole synnynnäinen selviytyjä. Pohjimmiltani haluan vain olla rauhassa ja turvassa, kaukana elämän kuohuista. Onhan minun ollut pakko käydä läpi kriisejä itsenikin. Mutta ensimmäinen ajatukseni on aina, etten selviä enkä jaksaisi ponnistella. Minun pitää etsiä elämänhalua ja sitkeyttä. Äi...

Selailin kevään ja alkukesän päivityksiäni: raakoja, kevytmielisiä, murheellisia tarinanpätkiä. Kun tänään avasin läppärin ja katsoin tyhjää ruutua, ehkä unelmoinkin avaavani samalla uuden elämän, uudenlaisen elämän: tyynemmän, vakaamman ja puhtaamman. On vaikea myöntää haluavansa muutosta. Tai ehkä sitäkin pelottavampaa on huomata jo muuttuneensa.  Halusin ennen vapautta, kehittymistä, sivistystä, menestystä, vieraita maita, jännittäviä ihmissuhteita. Parin viime vuoden aikana on tapahtunut paljon sellaista, mikä on pakottanut ottamaan askelen taakse ja kysymään: "Mitä haluan? Mikä on tärkeää?" Ensimmäinen ja suurin ongelmani on isäni. Hänen alkoholisminsa on viime vuosina pahentunut ja pahentunut ja riistäytynyt käsistä. Isän persoonallisuus on niin vääristynyt, ettei häntä tunne enää samaksi ihmiseksi. Hänen ainaiset valheensa ja kieroilunsa... Kun hän sanoo jotain, pitää heti miettiä, mitä tässä on takana, mitä hän yrittää sanoillaan salata ja peittää.  Vii...

Kotona tilanne on nyt väkinäisen rauhallinen. Iskän juomisputki on päättynyt samalla, kun lomakin loppui. Hän on hiljainen, ärtynyt ja varmaan häpeissään. Ei paljon puhuta. Eletään eteen päin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei sillä, että mitään anteeksipyyntöjä kaipaisinkaan. Kunhan on taas rauha maassa. Olen yritänyt ymmärtää omia tunteitani liittyen isäni alkoholismiin ja väkivaltaisuuteen. Miksi päällimmäinen tunne on häpeä ja huonommuus? Kun enhän minä ole se, joka juo ja lyö. Olen ihan erillinen yksilö, eikä isäni käytöksen pitäisi minua määritellä. Mutta miksi minua silti hävettää? Miksi minä tunnen olevani täysi nolla ja yhtä arvoton kuin Venezuelan bolivar? Minun on ollut hyvin vaikea puhua kodin tilanteesta kenellekään, edes parhaimmille ystävilleni. Olen pitänyt kulisseja yllä omalta osaltani - enkä ainoastaan suojellakseni perhettä, vaan myös itseäni. Olen varmaan aina kokenut, että isän alkoholismi pitää salata, ette...

Olen pelännyt isän kesälomia jo vuosikaudet. Tänä kesänä loma muuttui pian alkoholin aiheuttamaksi, äreäksi tajuttomuudeksi. Valitettavasti isä on välillä hereilläkin, ja silloin kannattaa pysyä hiljaa ja pois tieltä. Yhtenä iltana en pysynyt. Menin ensin auttamaan äitiä, ja seuraavaksi lensinkin alas portaita. En halua enempää mennä väkivallan yksityiskohtiin. Koko kohtaus ei kestänyt montaa minuuttia. Muistan huutaneeni vihasta. Muistan omituisen irtaantumisen kokemuksen, ikään kuin olisin katsonut tapahtumia ulkopuolelta. Poliisit tulivat vasta, kun isä oli lähtenyt ja paiskannut oven kiinni mennessään. Äiti vastaili poliisien kysymyksiin tyynesti. Minä kerroin, mitä sillä oli ollut päällä ja ihmettelin, että ääneni kuulosti aivan rauhalliselta. Ihan kuin en olisi ollut varma, että alanko taas kirkumaan, jos avaan suuni. Onneksi Veli ei ollut kotona. Ei jäänyt mitään fyysisiä vammoja, vain muutama mustelma ja päänsärky, joka meni ohi. Henkisesti tätä on ollut vaikeampi ...

Elokuun mustikansiniset yöt ja lempeät päivät... Minulla on vielä vapaata, vaikka aikuisten kesälomat ovat päättyneet ja koululaisetkin vaeltavat jo aamuisin kouluun Kånkenit selässä. Veli on aloittanut lukion, saman mitä minä kävin. Käyn uimassa ja lukemassa lähirannassa, joka on päivisin pitkä, autio ja ikiomani. Vesi tuntuu joka päivä miellyttävämmältä ja melkein lämpimältä, ehkä koska ilma viilenee. Uppoudun romaaneihin viimein vapautuneesti, kun kirjoitukset ja pääsykokeet ovat onnellisesti ohi. Olen lukenut kesällä Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjon, Waltarin Ihmiskunnan viholliset ja Valtakunnan salaisuuden, P.G Wodehousea, Miika Nousiaista, Sarah Watersia. Ensi viikolla muutan Opiskelukaupunkiin, mitä yritän ajatuksissani lähestyä tiukasti käytännön asioiden kautta. Listaan tarvitsemiani asioita ja hankin astioita, kattiloita, pölynimurin ja tärkeimmän eli kahvinkeittimen. Mummo on ostanut minulle lahjaksi lakanoita. Pakkaan vaatteitani. Luen opinto-opasta. Selvitän, mi...

Ylioppilasjuhlani. Päivä oli yksi alkukesän kylmimmistä ja tuulisimmista, mutta silti täynnä kesäkuun kuultavaa valoa, valkoisia kukkia kuohuvia omenapuita, heleää vehreyttä, linnunlaulua. Kun olin tilaisuudessa saanut ruusun, lakin ja todistuksen ja kävellyt paikalleni riviin seisomaan, katsoin todistustani. Siinä olikin neljä ällää, vaikka olin saanut ennakkotiedon viidestä. Minua alkoi pyörryttää ja melkein itkettää harmista. Eihän siinä nyt  oikeasti  itkun aihetta ole, mutta minkäs teet - tällaista on olla kympin nörttityttö. Juhlia oli edeltänyt valtava hössötys, paniikki siivoamisesta ja leipomisesta, monta väsynyttä riitaa, äiti seisomassa ovellani uupuneena: enkö voisi siivota keittiön kaappeja, minä tuskailemassa: missä välissä ehdin lukea pääsykokeisiin. Mutta itse juhlani olivat sitten ihanat, lämpimät, hauskat, kaiken vaivan arvoiset. On hassu tunne, kun huomaa, että aikuiset alkavat puhua kuin vertaiselleen, kuin toiselle aikuiselle. Että vähän aikaa sit...

Ihan kuin perhe pelkäisi minua ja onnettomuuttani. Meillähän ei ole tapana keskustella vakavista asioista, ja nyt kukaan ei tiedä, mitä minulle sanoa. Isä kuppelehtii ympäriinsä ja puhuu ylettömän lempeällä äänellä, kohtelee minua kuin särkyvää lasia - mutta kuitenkaan mainitsematta Jarkon nimeä. Äiti on ohittanut koko asian ja käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pikkuveli, rakas pikkuveli oli Jarkon kanssa niin hyvä kaveri ja on nyt hämmentynyt, mutta ehdottoman lojaali minulle. Hän yrittää auttaa koettamalla naurattaa minua eikä kestä nähdä suruani. Yllättäen Mummo suuttui minulle. Hänen ajatuksenkulkuaan on vähän vaikea seurata, mutta hän todella piti Jarkosta ja koko ajatuksesta, että minulla oli Poikaystävä - ja kun ideaali hajosi, niin pettymys purkautui suuttumisena. En ole Mummolle vihainen: hän rakastaa minua suuttumisestaan huolimatta ja sitä rakkautta minun ei ole tarvinnut koskaan epäillä. Tiedän selviäväni. Selviän koko ajan, joka päivä - tunti kerrallaan....

Kirjoitin viikko sitten kotielämästä, joka on ollut viime viikkoina kuin pahaa unta. Takana oli taas yksi epätoivoinen viikonloppu, ja minä olin pohjattoman väsyksissä ja lohduton. Kirjoitin yhdestä raadollisesta kohtauksesta isän kanssa turhan yksityiskohtaisesti. Aamuyöllä heräsin yhtäkkiä säpsähtäen. Mitä jos päivityksestäni seuraisi jotain? Jos jotenkin se johtaisi siihen, että jokin viranomaistaho puuttuisi elämäämme? Hapuilin pimeässä puhelimeni ja poistin artikkelin. Ehkä sitä ei ehtinyt monikaan lukea. Kun isä on humalassa, hänen persoonansa muuttuu. Ensin leppoisaksi. Hänen äänensä muuttuu jotenkin pyöreämmäksi, pehmeämmäksi ja hän naurahtelee teennäisen lämpimästi. Vihaan sitä ääntä, tiedän mitä se enteilee. Kun juomakausi kestää pitempään, niin kuin nyt, hänestä tuli ärtyisä ja käsittämättömän ilkeä. Ilkeys toimii kahdella piinaavalla tasolla: ensinnäkin häneltä löytyy niin rumaa ja alhaista sanastoa, että sen kuuleminen tekee pahaa, saa silmät vaistomaisesti sulkeutuma...

Puolittain jo ajattelen tätä uutta keskustan katua kotikatuna. Vanhat lehmukset kurottavat ryhmyisiä oksiaan kadun yli. Lumesta raskas oksisto muodostaa tunnelin, joka katuvalojen hohteessa hehkuu lämpimän valkokultaisena. Lumi on pukenut kaupungin puhtaaksi, pehmeäksi ja vaimentaa autojen äänet, kaiken hälyn. Hanki kajastaa himmeää valoa marraskuun pimeään. Aamuhämärässä vein Ukin hautakivelle valkoisen kynttilän, jonka pieni liekki lepatti nousten ja laskien, valaisten lumeen kaivamani kuopan. Päivällä kävin oikealla kotikadullani viettämässä isänpäivää perheen kanssa ja syömässä isän tekemää karjalanpaistia ja äidin leipomaa kermakakkua. Pelasimme yhdessä korttia ja autoin vähän Veljeä matematiikan kotitehtävissä. Ihana, iloinen päivä rakkaitteni kanssa. Minulla on usein tänä syksynä ollut ikävä kotiin. Mutta en ikävöi seiniä, vaan lapsuuden viattomuutta ja turvaa - varmuutta siitä, että joku huolehtii minusta, tietää paremmin, puhaltaa kivun pois. Olen alkanut ymmärtää...

Kuinka outoa meidän perhe-elämämme on. Hyvä päivä tulee, kun sitä vähiten odottaa. Mykän, välistä sanoiksi kuohahtavan, myrkyllisen vihan jälkeen vain heräämme uuteen aamuun. Minä Jarkon lohduttamana, veli luonnostaan auringonlapsena, isä sovinnollisena, äiti optimistisena. Puhelimeni soi, ja minulle tarjotaan kesätöitä paikkaan, jossa olen käynyt esittäytymässä helmikuussa. Isä saa viestin, että haluammeko käyttöömme peruutuneen viikon mökillä, jota olemme useana kesänä vuokranneet. Siivoamme. Tarjoudun siistimään veljen kirjahyllyn. Isä ja veli lähtevät hakemaan mökin avaimia, siimaa, matoja. Talo täyttyy juoksemisesta, touhusta, sanattomista ja sanallisista sovinnoista. Jokainen on vähän ylienerginen, innokas olemaan yhdessä, helpottunut. Perhe on pelastunut jälleen kerran.

Minulla on jalka poikki, enkä voi juosta niitä pakoon. Minä en voi muuta kuin kääntää musiikin täysille, niin etten kuule - Kaksi, kaksi, kaksi vuotta, niin pääsen IKUISESTI POIS TÄÄLTÄ!