Piilosilla pelon kanssa

Selailin kevään ja alkukesän päivityksiäni: raakoja, kevytmielisiä, murheellisia tarinanpätkiä. Kun tänään avasin läppärin ja katsoin tyhjää ruutua, ehkä unelmoinkin avaavani samalla uuden elämän, uudenlaisen elämän: tyynemmän, vakaamman ja puhtaamman. On vaikea myöntää haluavansa muutosta. Tai ehkä sitäkin pelottavampaa on huomata jo muuttuneensa. 

Halusin ennen vapautta, kehittymistä, sivistystä, menestystä, vieraita maita, jännittäviä ihmissuhteita. Parin viime vuoden aikana on tapahtunut paljon sellaista, mikä on pakottanut ottamaan askelen taakse ja kysymään: "Mitä haluan? Mikä on tärkeää?"

Ensimmäinen ja suurin ongelmani on isäni. Hänen alkoholisminsa on viime vuosina pahentunut ja pahentunut ja riistäytynyt käsistä. Isän persoonallisuus on niin vääristynyt, ettei häntä tunne enää samaksi ihmiseksi. Hänen ainaiset valheensa ja kieroilunsa... Kun hän sanoo jotain, pitää heti miettiä, mitä tässä on takana, mitä hän yrittää sanoillaan salata ja peittää. 

Viimevuotisen pahoinpitelyn olin jo antanut anteeksi, mutta tästä kesästä muodostui sellainen helvetti, ettei se ikinä voi unohtua. Olimme varpaisillamme koko ajan, piilosilla pelon kanssa. Olisiko kesällä ollut yhtäkään päivää ilman sydänalassa painavaa kauhua ja epävarmuutta? Kesätöitten jälkeen iltaisin elin vapaaehtoisena vankina huoneessani, ovi lukossa, varuillani ja kuulolla, jos joku huutaisi apua. Viikonloput olivat epätoivoisia pakomatkoja; pois oli pakko päästä, minne tahansa. 

Kun isän kesäloma loppui, elämä kotona palasi uomiinsa. Myöhemmin ei koskaan kuulunut anteeksipyyntöjä, ei tietenkään. Isän sairaassa mielessä me muut perheenjäsenet olimme syyllisiä riitoihin, eikä hän itse ole tehnyt mitään väärää.

Minulla oli hyvä lapsuus, onnellinen ja perusturvallinen. Nyt siitä ei ole enää oikein mitään jäljellä. Ennen oli niin paljon rakkautta ja iloa, ja nyt koko perhe on sairas ja valmis tuhoon. Sydämessäni on sammunut jotain lopullisesti. 

Jarkko sanoi viileän analyyttiseen tapaansa, ettei isä lopeta ennen kuin hänelle tulee seinä vastaan, työpaikan menetys tai avioero. Että nyt hän valuu hitaasti alaspäin ja mitä alempana hän on, sitä helpompi on ottaa seuraava askel. En haluaisi uskoa sitä, mutta ehkä siinä on valitettava, väistämätön, kylmänsurullinen totuus. Pullojen piilottelu, juominen ensin lomalla, sitten viikonloppuisin, iltaisin ja lopulta töissä, viha, väkivalta - en uskalla kuvitella, mitä seuraavaksi.