Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2017.

Aatelistoa ja luokkatietoisuutta

Kuva
Kun rakastin Tuomasta kaukaa enkä tuntenut häntä, mietin minkälainen perhetausta hänellä mahtoi olla. Koska siinä tuntui olevan jotain ristiriitaista. Tuomaksella oli sivistyneet käytöstavat, jotka tuntuivat kertovan hyvästä kotikasvatuksesta. Hän todella osasi briljeerata käytöksellään; häneltä sujui luontevasti tervehtiminen, kätteleminen, kumartaminen, kohteliaisuus ja argumentoiva keskustelu.  Siis sujui, jos häntä huvitti. Mutta usein ei huvittanut. Olen ennenkin kirjoittanut, että Tuomas oli yläkouluni pahoja poikia. Hän myöhästeli, saattoi pinnata päiväkausia, jätti tehtävät tekemättä, joutui avoimiin konflikteihin opettajien kanssa, tupakoi, käytti alkoholia, oli ongelma. Voiko kotona siis olla kaikki hyvin? En siis oikein tiennyt, mitä odottaa. Ensimmäistä kertaa tapasin Tuomaksen vanhemmat kaupungin uudessa sushi-ravintolassa, johon he olivat minut ja Tuomaksen kutsuneet. Tuomaksen äiti oli kaunis ja tyylikäs. Isä oli itsevarma maailmanmies. Molemmat keskustelivat ko

Viesti Jarkolta, lievä tasapainon menetys

Kuva
Jarkko kirjoitti minulle elokuussa ennen opiskelujen alkua kirjeen. Hyvin kauniin, surullisen kirjeen. Hän sanoi, että molemmille ensimmäinen suhde oli tietysti jo alunalkaen tuomittu epäonnistumaan. Mutta että se ei siitä huolimatta ollut vain teini-ikäisten viaton ihastuminen, vaan paljon enemmän - ainutlaatuinen rakkaussuhde. Hän kirjoitti muistavansa päällimäisenä yhteiset onnenhetkemme ja sanoi, että olen joka tapauksessa osa häntä aina. Viimeiseksi hän ehdotti, että tapaisimme ja puhuisimme sanomatta jääneistä asioista, menneisyydestä ja tulevaisuudesta. No hyvä on. Tunnustan. Menetin tasapainoni. Luin sitä kirjettä alusta loppuun enkä tiennyt, mitä tunsin. Pelkäsin kysyäkin sitä itseltäni. Oli aivan selvää, etten pystyisi tapaamaan häntä. Tuomaksen takia. Ja koska en... en olisi voinut antaa mitään takeita, mitä tapahtuisi kahden Jarkon kanssa. Moneen viikkoon en vastannut, koska en tiennyt, mitä vastata. Kypsyttelin ajatuksiani ja päädyin siihen, että kaikesta huol

Oikea ystävä, kotiutumista ja pitkiä ajomatkoja

Kuva
Kerran kirjanpitotunnilla vieressäni istui tummatukkainen, ruskeasilmäinen, puhelias tyttö, jonka puheessa oli tuttu nuotti. Kysymällä selvisi, että hän oli kotoisin Kotikaupungin pienestä naapurikunnasta. Huomio, että olimme samalta seudulta, herätti välittömän molemminpuolisen innostuksen. Nopeasti totesimme, että itse asiassa meillä oli useita yhteisiä tuttuja: Marian poikaystävä oli ollut samoilla fysiikan ja kemian kursseilla kanssani lukiossa ja myös hänen parhaat ystävänsä olivat lukiokavereitani. Hän puolestaan tunsi lempiserkkuni Tiinan ja Sannan. Tuntui melkein kuin olisimme kasvaneet yhdessä koko ikämme. Maria ehdotti, että voisimme matkustaa kotiin viikonlopuiksi hänen autollaan ja jakaa bensakulut. Sehän sopi minulle mainiosti. Minäkin saan olla ratin takana. Se on hyvä homma, koska ajokorttini on tuore, ja tarvitsen kipeästi ajokokemusta. Olemme siis ajaneet yhdessä Kotikaupunkiin ja takaisin, ja pitkien automatkojen aikana on ollut aikaa tutustua. Olen yritt

Ihmissuhteet ja välimatka

Kuva
On ihmisiä, joitten kanssa suhdetta on vaikea pitää yllä puhelimella, snäpeillä ja viesteillä. Esimerkiksi Veli. En voi kirjoittaa asioita, jotka ovat oleellisia meidän välillämme. Meillä on sata pöhköä lempinimeä toisillemme (Nikkisnakki ja Akkisakku, Kardinaalihullu ja Paavihullu kaksi mainitakseni) ja tuhat Kissille. Yhdessäolomme ei ole koskaan ollut pelkkää keskustelua ja kuulumisten vaihtamista, vaan lojumista television edessä, vitsailua, kikatusta, halauksia, irvistelyä - joskus pelkkää rauhallista oleilua samassa huoneessa lukien tai pelaten. Minulla on jatkuvasti ikävä Veljeä ja läheisyyttä hänen kanssaan. Mummo on toinen. Hänen kanssaan on kyllä mukava jutustella puhelimessa. Pikemminkin kyse on pelostani, että aika on hupenemassa. Mummo on 79-vuotias, ja tiedän, ettei hyviä vuosia välttämättä ole enää monta jäljellä. Olen ennenkin kertonut, että Mummo on ollut elämässäni suuri hahmo, tuki ja turva. Hän hoiti minua ensimmäiset vuoteni. Hän odotti kaakaokupin ja lämp

Entä jos joku olisi kertonut tulevaisuuteni?

Kuva
Tuomas kumartuu minua kohti pöydän yli ja puhuu suoraan korvaani voittaakseen musiikin pauhinan: "Mitä sie oisit sanonu, jos joku ois kaheksannella luokalla kertonu siulle, et yhtenä päivänä sie oot Opiskelukaupungissa opiskelemassa ja myö ollaan yhessä?" Nojaudun taakse silmät hänen silmissään, tuskin kestäen hänen ilmettään. Hetken muistan taas sitä viisitoistavuotiasta tyttöä ja ylitseni pyyhkii toteutunut unelma koko murskaavalla voimallaan. Minä tosiaan olen Opiskelukaupungissa ja juuri Tuomas istuu minua vastapäätä ja puristaa käsiäni. "Mie oisin varmaan sanonu, et sittenhän kaikki menee, niin kuin pitääkin", sanon hänelle. Tämä on hieman liian kepeästi sanottu, koska todellisuudessa olisin itkenyt, nauranut, pyörtynyt, pakahtunut. Enkä nytkään löydä oikeita sanoja. Hymyilemme toisillemme puhtaasta onnesta säteillen. Minua melkein pelottaa tämä onni. Pelkään jumalten kateutta kuolevaisia kohtaan. Pelkään myrskyä, jonka on seurattava tätä tyventä. Mutt