Aatelistoa ja luokkatietoisuutta

Kun rakastin Tuomasta kaukaa enkä tuntenut häntä, mietin minkälainen perhetausta hänellä mahtoi olla. Koska siinä tuntui olevan jotain ristiriitaista. Tuomaksella oli sivistyneet käytöstavat, jotka tuntuivat kertovan hyvästä kotikasvatuksesta. Hän todella osasi briljeerata käytöksellään; häneltä sujui luontevasti tervehtiminen, kätteleminen, kumartaminen, kohteliaisuus ja argumentoiva keskustelu.  Siis sujui, jos häntä huvitti. Mutta usein ei huvittanut. Olen ennenkin kirjoittanut, että Tuomas oli yläkouluni pahoja poikia. Hän myöhästeli, saattoi pinnata päiväkausia, jätti tehtävät tekemättä, joutui avoimiin konflikteihin opettajien kanssa, tupakoi, käytti alkoholia, oli ongelma. Voiko kotona siis olla kaikki hyvin?

En siis oikein tiennyt, mitä odottaa. Ensimmäistä kertaa tapasin Tuomaksen vanhemmat kaupungin uudessa sushi-ravintolassa, johon he olivat minut ja Tuomaksen kutsuneet. Tuomaksen äiti oli kaunis ja tyylikäs. Isä oli itsevarma maailmanmies. Molemmat keskustelivat kohteliaasti ja asiantuntevasti aiheesta kuin aiheesta. Minut hyväksyttiin sopivana tyttöystävänä. Vanhemmat tuntuivat pitävän minua päämäärätietoisena ja hyvänä esimerkkinä Tuomakselle, jolla heidän mielestään pitäisi olla enemmän kunnianhimoa. Tietäisivätpä he, kuinka suuri kutsumus minulle on aina ollutkin juuri pelastaa Tuomas omalta harhailultaan ja tehdä hänestä onnellinen!

Mutta selvisikö minulle jotain Tuomaksen pahoinvoinnin syistä? Ei. Perhe vaikuttaa yläluokkaiselta, lähestulkoon aateliselta. Koti on arkkitehtooninen kulttuurikoti kirjastohuoneineen. Tuomaksella on yksin käytössään kolmekerroksisen talon alin kerros. Kaikki tämä - raha, sivistys, siloisuus - saa minut tuntemaan itseni vähän pienemmäksi. Luokkatietoiseksi? Minun pitää vähän pinnistellä siinä seurassa, olla vähän parempi kuin olenkaan. 

Viesti Jarkolta, lievä tasapainon menetys

Jarkko kirjoitti minulle elokuussa ennen opiskelujen alkua kirjeen. Hyvin kauniin, surullisen kirjeen. Hän sanoi, että molemmille ensimmäinen suhde oli tietysti jo alunalkaen tuomittu epäonnistumaan. Mutta että se ei siitä huolimatta ollut vain teini-ikäisten viaton ihastuminen, vaan paljon enemmän - ainutlaatuinen rakkaussuhde. Hän kirjoitti muistavansa päällimäisenä yhteiset onnenhetkemme ja sanoi, että olen joka tapauksessa osa häntä aina. Viimeiseksi hän ehdotti, että tapaisimme ja puhuisimme sanomatta jääneistä asioista, menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

No hyvä on. Tunnustan. Menetin tasapainoni. Luin sitä kirjettä alusta loppuun enkä tiennyt, mitä tunsin. Pelkäsin kysyäkin sitä itseltäni. Oli aivan selvää, etten pystyisi tapaamaan häntä. Tuomaksen takia. Ja koska en... en olisi voinut antaa mitään takeita, mitä tapahtuisi kahden Jarkon kanssa.

Moneen viikkoon en vastannut, koska en tiennyt, mitä vastata. Kypsyttelin ajatuksiani ja päädyin siihen, että kaikesta huolimatta olisi liian outoa ja väärin katkaista välejäni Jarkkoon kokonaan. Kasvoimme aikuiseksi yhdessä. Hän oli maailmankaikkeuteni keskipiste monta vuotta, läheisin ihmiseni. Minulla on kertakaikkiaan ikävä häntä joka päivä. Ei poikaystävänä, mutta ihmisenä. Minulla on ikävä hänen ääntään, nauruaan - hänen juttujaan.

Lopulta lähetin viestin, jossa kerroin seurustelevani, mutta haluavani olla hänen ystävänsä. Nyt välillämme kuroutuu hiljaisuus kuin syysaamun tiheä sumu: ei liioin kylmä eikä lämmin, mutta täynnä odotusta.

Oikea ystävä, kotiutumista ja pitkiä ajomatkoja

Kerran kirjanpitotunnilla vieressäni istui tummatukkainen, ruskeasilmäinen, puhelias tyttö, jonka puheessa oli tuttu nuotti. Kysymällä selvisi, että hän oli kotoisin Kotikaupungin pienestä naapurikunnasta. Huomio, että olimme samalta seudulta, herätti välittömän molemminpuolisen innostuksen. Nopeasti totesimme, että itse asiassa meillä oli useita yhteisiä tuttuja: Marian poikaystävä oli ollut samoilla fysiikan ja kemian kursseilla kanssani lukiossa ja myös hänen parhaat ystävänsä olivat lukiokavereitani. Hän puolestaan tunsi lempiserkkuni Tiinan ja Sannan. Tuntui melkein kuin olisimme kasvaneet yhdessä koko ikämme.

Maria ehdotti, että voisimme matkustaa kotiin viikonlopuiksi hänen autollaan ja jakaa bensakulut. Sehän sopi minulle mainiosti. Minäkin saan olla ratin takana. Se on hyvä homma, koska ajokorttini on tuore, ja tarvitsen kipeästi ajokokemusta. Olemme siis ajaneet yhdessä Kotikaupunkiin ja takaisin, ja pitkien automatkojen aikana on ollut aikaa tutustua.

Olen yrittänyt kotiutua ja olla aktiivinen: olen tutustunut tutor-ryhmäläisiini ja luentokavereihin, käynyt jumpissa, kokouksissa ja mökki-illoissa. Olenpa viimein jopa tavannut kämppikseni, jonka kanssa on luotu kohteliaat ja korrektit, joskin hieman etäiset, naapurisuhteet. Mutta nyt minulla on täällä yksi oikea ystävä, ja se tekee hengittämisen kaikin puolin helpommaksi.

Ihmissuhteet ja välimatka

On ihmisiä, joitten kanssa suhdetta on vaikea pitää yllä puhelimella, snäpeillä ja viesteillä. Esimerkiksi Veli. En voi kirjoittaa asioita, jotka ovat oleellisia meidän välillämme. Meillä on sata pöhköä lempinimeä toisillemme (Nikkisnakki ja Akkisakku, Kardinaalihullu ja Paavihullu kaksi mainitakseni) ja tuhat Kissille. Yhdessäolomme ei ole koskaan ollut pelkkää keskustelua ja kuulumisten vaihtamista, vaan lojumista television edessä, vitsailua, kikatusta, halauksia, irvistelyä - joskus pelkkää rauhallista oleilua samassa huoneessa lukien tai pelaten. Minulla on jatkuvasti ikävä Veljeä ja läheisyyttä hänen kanssaan.

Mummo on toinen. Hänen kanssaan on kyllä mukava jutustella puhelimessa. Pikemminkin kyse on pelostani, että aika on hupenemassa. Mummo on 79-vuotias, ja tiedän, ettei hyviä vuosia välttämättä ole enää monta jäljellä. Olen ennenkin kertonut, että Mummo on ollut elämässäni suuri hahmo, tuki ja turva. Hän hoiti minua ensimmäiset vuoteni. Hän odotti kaakaokupin ja lämpimien karjalanpiirakoiden kanssa, kun tulin koulusta kotiin ja letitti aamuisin tukkani. Hänelle kerroin kaikki pikkutytön iloni ja huoleni. Haluaisin olla vuorostani avuksi hänelle, kun hän sitä tarvitsee. 

Sitten kissani Kissi. On muuten pötyä, etteivät kissat muka kiintyisi ihmisiin. Kun menin viikonlopuksi kotiin ensimmäistä kertaa, Kissi ryntäsi yläkerrasta eteiseen luokseni kuin ohjus. Se on nukkunut seitsemän vuotta vieressäni kaikkina öinä, eikä ymmärrä, miksi ja minne olen lähtenyt.

Ehkä hieman yllättävästi on vähiten traagista olla erossa poikaystävästäni. Toki minulla on ikävä Tuomasta, mutta hänen kanssaan viestittelemme päivittäin. Kun tapaamme, kaikki tuntuu jatkuvn siitä, mihin se viimeeksi jäi. Käymme ulkoiluttamassa Tuomaksen koiraa, kuuntelemme musiikkia tai katsomme elokuvia hänen huoneessaan tai käymme autoajeluilla. Tavallaan treffailemme, ihan kuin asuisin edelleen neljän enkä neljänsadan kilometrin päässä.

Entä jos joku olisi kertonut tulevaisuuteni?

Tuomas kumartuu minua kohti pöydän yli ja puhuu suoraan korvaani voittaakseen musiikin pauhinan: "Mitä sie oisit sanonu, jos joku ois kaheksannella luokalla kertonu siulle, et yhtenä päivänä sie oot Opiskelukaupungissa opiskelemassa ja myö ollaan yhessä?" Nojaudun taakse silmät hänen silmissään, tuskin kestäen hänen ilmettään. Hetken muistan taas sitä viisitoistavuotiasta tyttöä ja ylitseni pyyhkii toteutunut unelma koko murskaavalla voimallaan. Minä tosiaan olen Opiskelukaupungissa ja juuri Tuomas istuu minua vastapäätä ja puristaa käsiäni. "Mie oisin varmaan sanonu, et sittenhän kaikki menee, niin kuin pitääkin", sanon hänelle. Tämä on hieman liian kepeästi sanottu, koska todellisuudessa olisin itkenyt, nauranut, pyörtynyt, pakahtunut. Enkä nytkään löydä oikeita sanoja. Hymyilemme toisillemme puhtaasta onnesta säteillen.

Minua melkein pelottaa tämä onni. Pelkään jumalten kateutta kuolevaisia kohtaan. Pelkään myrskyä, jonka on seurattava tätä tyventä. Mutta oikeastaan - nyt kun olen saanut kaiken mitä ikinä halusin, saanut tämän - ehkä on samantekevää mitä tuleman pitää.