Ihmissuhteet ja välimatka

On ihmisiä, joitten kanssa suhdetta on vaikea pitää yllä puhelimella, snäpeillä ja viesteillä. Esimerkiksi Veli. En voi kirjoittaa asioita, jotka ovat oleellisia meidän välillämme. Meillä on sata pöhköä lempinimeä toisillemme (Nikkisnakki ja Akkisakku, Kardinaalihullu ja Paavihullu kaksi mainitakseni) ja tuhat Kissille. Yhdessäolomme ei ole koskaan ollut pelkkää keskustelua ja kuulumisten vaihtamista, vaan lojumista television edessä, vitsailua, kikatusta, halauksia, irvistelyä - joskus pelkkää rauhallista oleilua samassa huoneessa lukien tai pelaten. Minulla on jatkuvasti ikävä Veljeä ja läheisyyttä hänen kanssaan.

Mummo on toinen. Hänen kanssaan on kyllä mukava jutustella puhelimessa. Pikemminkin kyse on pelostani, että aika on hupenemassa. Mummo on 79-vuotias, ja tiedän, ettei hyviä vuosia välttämättä ole enää monta jäljellä. Olen ennenkin kertonut, että Mummo on ollut elämässäni suuri hahmo, tuki ja turva. Hän hoiti minua ensimmäiset vuoteni. Hän odotti kaakaokupin ja lämpimien karjalanpiirakoiden kanssa, kun tulin koulusta kotiin ja letitti aamuisin tukkani. Hänelle kerroin kaikki pikkutytön iloni ja huoleni. Haluaisin olla vuorostani avuksi hänelle, kun hän sitä tarvitsee. 

Sitten kissani Kissi. On muuten pötyä, etteivät kissat muka kiintyisi ihmisiin. Kun menin viikonlopuksi kotiin ensimmäistä kertaa, Kissi ryntäsi yläkerrasta eteiseen luokseni kuin ohjus. Se on nukkunut seitsemän vuotta vieressäni kaikkina öinä, eikä ymmärrä, miksi ja minne olen lähtenyt.

Ehkä hieman yllättävästi on vähiten traagista olla erossa poikaystävästäni. Toki minulla on ikävä Tuomasta, mutta hänen kanssaan viestittelemme päivittäin. Kun tapaamme, kaikki tuntuu jatkuvn siitä, mihin se viimeeksi jäi. Käymme ulkoiluttamassa Tuomaksen koiraa, kuuntelemme musiikkia tai katsomme elokuvia hänen huoneessaan tai käymme autoajeluilla. Tavallaan treffailemme, ihan kuin asuisin edelleen neljän enkä neljänsadan kilometrin päässä.