Aatelistoa ja luokkatietoisuutta

Kun rakastin Tuomasta kaukaa enkä tuntenut häntä, mietin minkälainen perhetausta hänellä mahtoi olla. Koska siinä tuntui olevan jotain ristiriitaista. Tuomaksella oli sivistyneet käytöstavat, jotka tuntuivat kertovan hyvästä kotikasvatuksesta. Hän todella osasi briljeerata käytöksellään; häneltä sujui luontevasti tervehtiminen, kätteleminen, kumartaminen, kohteliaisuus ja argumentoiva keskustelu.  Siis sujui, jos häntä huvitti. Mutta usein ei huvittanut. Olen ennenkin kirjoittanut, että Tuomas oli yläkouluni pahoja poikia. Hän myöhästeli, saattoi pinnata päiväkausia, jätti tehtävät tekemättä, joutui avoimiin konflikteihin opettajien kanssa, tupakoi, käytti alkoholia, oli ongelma. Voiko kotona siis olla kaikki hyvin?

En siis oikein tiennyt, mitä odottaa. Ensimmäistä kertaa tapasin Tuomaksen vanhemmat kaupungin uudessa sushi-ravintolassa, johon he olivat minut ja Tuomaksen kutsuneet. Tuomaksen äiti oli kaunis ja tyylikäs. Isä oli itsevarma maailmanmies. Molemmat keskustelivat kohteliaasti ja asiantuntevasti aiheesta kuin aiheesta. Minut hyväksyttiin sopivana tyttöystävänä. Vanhemmat tuntuivat pitävän minua päämäärätietoisena ja hyvänä esimerkkinä Tuomakselle, jolla heidän mielestään pitäisi olla enemmän kunnianhimoa. Tietäisivätpä he, kuinka suuri kutsumus minulle on aina ollutkin juuri pelastaa Tuomas omalta harhailultaan ja tehdä hänestä onnellinen!

Mutta selvisikö minulle jotain Tuomaksen pahoinvoinnin syistä? Ei. Perhe vaikuttaa yläluokkaiselta, lähestulkoon aateliselta. Koti on arkkitehtooninen kulttuurikoti kirjastohuoneineen. Tuomaksella on yksin käytössään kolmekerroksisen talon alin kerros. Kaikki tämä - raha, sivistys, siloisuus - saa minut tuntemaan itseni vähän pienemmäksi. Luokkatietoiseksi? Minun pitää vähän pinnistellä siinä seurassa, olla vähän parempi kuin olenkaan.