Mansikkapelloilla, ikuisesti

"Tämä on menoa," ajattelin ensimmäisillä treffeillämme kaksi viikkoa sitten. Olen tänä syksynä varonut viemästä mitään suhteita vakavaan suuntaan. Olen pohtinut, kannattaisiko tykkänään välttää merkittäviä ihmissuhteita, koska ne todennäköisesti lopulta satuttavat. Että onko parempi pitää kiintymys keveänä ja sitoutuminen sekä odotukset nollassa? Tapaaminen Eeron kanssa meni hyvin ja luontevasti. Eero oli yhtä mukava, puhelias ja kohtelias kuin aina, ja hänen kanssaan oli helppo olla.  Lopulta h änen oli jo aika lähteä, emmekä olleet sopineet mitään.  Silloin ajattelin, että tämä on menoa: minä olen todella, todella ihastunut tähän mieheen. Olen ylittänyt rajan harppauksella:  on ihan liian myöhäistä kohauttaa olkiani ja jatkaa elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.  Eero oli jo puoliksi ulkona ovestani. Mutta ovi ei sulkeutunut, vaan jähmettyi raolleen ja avautui uudestaan. Eero kurkisti ovesta ja pyysi minua ulos saman viikon perjantaina. Sinä perjantaina h...

  Päätin soittaa Eerolle. No, rohkaisua saadakseni soitin kylläkin ensin sekä Veljelle, Milalle että Marialle ja kysyin jokaiselta mielipidettä. Kaikki antautuivat vatvomaan asiaa kanssani. Kaikki kannustivat minua: että ole urhea ja anna mennä vain.  Sitten istuin lattialla ja tuijotin puhelintani puolisen tuntia keskittyneenä kuin olisin manannut henkiä. Lopulta uskalsin näppäillä Eeron numeron. Puhelin hälytti, ja aika venyi ja virui ja melkein pysähtyi. Hän vastasi. Tervehdin ja kysyin, haluaisiko hän tulla kahville tiistaina. "No, totta Mooses," Eero täräytti hilpeästi ja muitta mutkitta. Ja siinä se. Minulla on huomenna treffit!    Miksi tämä nyt on niin jännittävää? Minulla on ollut syksyn aikana monia viritelmiä ja flirttisuhteita. Tämä on erilaista, tuntuu erilaiselta. Aidolta. Voimakkaalta. Ja siksi pelottavalta. Flirtti ei vaadi juuri mitään. Mutta että uskaltautuisi taas oikeasti tuntemaan: se altistaa vaaralle. Voiko merkityksellisiä ihmissuhteita loputt...

  Päivitystauko on johtunut yksinkertaisesti siitä, että olen vain elänyt ja nauttinut. Olen ottanut ehkä liiankin ahneesti työvuoroja opiskelutavoitteisiini nähden. Työpäivät ovat niin selkeitä ja järjestäytyneitä: tiedän mitä pitää tehdä ja olen oppinut pärjäämään ihan hyvin. Osaan hallita sitä kaaosta ja saan onnistumisen riemua. Opiskelupäivät taas ovat hahmottomampia. Ei niinkään tentteihin lukeminen, vaan se hiton gradu. En saa siitä kunnolla otetta. Iltaisin käyn ulkona Milan ja muiden uusien työkavereideni kanssa. Saimme Milan kanssa VIP-passit paikalliseen yökerhoon, joten : ehkä ulkoilua on liikaakin.   Treeniporukassa olen tyttö poikaporukan keskellä, joten kai luonnollisesti herätän jonkun verran kiinnostusta. On pientä flirttiä; jotkut pojista pyytävät tanssimaan, kun törmäämme yöelämässä. Mutta se suuri ihastukseni ei tunnu olevan tietoinen olemassaolostani. Hän on minulle aina viileän ja etäisen kohtelias ja huomaavainen, mutta siinä kaikki.  Maanantaina tr...

Olen elänyt täydellisessä kuplassa viime viikot. Olen keskittynyt Mummoon, vanhempiini ja serkun lapsiin, joita olen käynyt hoitamassa. Henkilökohtainen elämä on ollut tauolla. Jarkkoa ajatukseni ovat silloin tällöin kepeästi sipaisseet. Se tuntuu helpolta ja herttaiselta, ja tuo kahden viikon takainen onnellinen sunnuntaikin on kuin joku lapsena kuulemani satu. Niin irrallaan se on todellisesta elämästäni.  Minusta on nyt mukavaa antaa päähäni ajelehtia kuvia hänestä ja itsestäni, mutta siihen on syynsä. Hän on niin kaukana, ettei hän pääse sotkemaan jokapäiväistä uneliasta hiljaiseloani. Juuri rauhaa kaipaan eniten. Etten ole vastuussa kenellekään tai kenestäkään. Että voin pyörähtää hetken sosiaalisissa kuvioissa, tulla kotiin, vetää verhot eteen ja laittaa puhelimen äänettömälle.  Jarkko ehkä luulee, että olemme matkalla seurusteluun ennen pitkää. Mutta olen tyytyväinen yksinolooni.  Tuomas taas -. Tiistaina palasin kotiin serkun luota, ja postilaatikkooni oli tungett...

  Oli kirkas, valoa tulviva ilta. Sulava jää maalasi siniharmaita raitoja lumipeitteisen Saimaan pintaan. Paljaat puunoksat kurottuivat taivaalle kuin tyhjät kädet hartaaseen rukoukseen. Kävelin satamassa ja kaupungilla ystävän kanssa. Mihinkään sisälle ei voinut mennä, mutta yksin kotonakaan ei pystynyt olla.   Näin se tapahtui. Yhtenä hetkenä kävelin puiston halki ja puhelin niitä näitä ystäväni kanssa. Seuraavana hetkenä katsoin Tuomasta silmiin. Hän seisoi kaveriporukassa puiston takana parkkipaikalla, ja hänen katseensa oli tiivis ja tiheä.  Historiani Tuomaksen kanssa ulottuu kymmenen vuoden päähän, lähes lapsuuteen asti. Voiko neljätoistavuotiaana vielä oikeasti rakastaa? Nyt aikuisena sanoisin, ettei voi. Mutta silti muistan, että tunne oli olemassa ja todellinen; se oli ääretön kuin tähtikirkas yötaivas ja voimakas kuin rajuilma merellä. Olimme kumpikin sydäntäsärkevän ujoja, ja kolmen vuoden ajan vaihdoimme tuhansia kaipaavia katseita ja muutamia sanoja, mutta e...

  Tapasin Tuomaan. Tuntuu kuin kaikki nämä vuodet tässä välissä olisivat olleet vain irvokasta painajaisunta. Ja hän - hän on vielä se sama poika, sama herkkä, ihmeellinen poika. Käteni ovat jääkylmät ja vapisevat. Sydämeni hakkaa niin kovaa ja nopeaan, että sattuu. Olen nääntymykseen asti väsyksissä, mutten pysty nukkumaan. Olen liian ylikerroksilla ja pyörryksissä. Olen yhtä aikaa kauhuissani ja ekstaattisen onnellinen.  Minulla ei ole vielä sanoja - en pysty kirjoittamaan, käteni vapisevat näppäimillä ja nämä tunteet ovat nyt niin pinnassa, etten näe niitä selvästi.  

Olen kummasti alkanut viihtyä Opiskelukaupungissa. Yksinäisyys ei enää vaivaa. Ehkä se johtuu siitä, että kohta se päättyy. Olen sopinut Veljen kanssa, että rupeamme kämppiksiksi ja hankimme keväällä yhdessä kaksion Kotikaupungista. Se on niin hauska suunnitelma. Minua ihan hymyilyttää joka kerran, kun ajattelenkin. Me kyllä tulemme toimeen mainiosti kaksistaan, ja voi että, miten kivaa  tulee olemaankin! Mietin sellaisia hupsuja, pieniä asioita: voimme katsoa Netflixiä iltamyöhään, nauraa ja jutella. Voimme leikkiä ja pitää hauskaa kissojen kanssa. Kun minulla on tylsää, voin vain mennä hänen luokseen, katsoa kun hän pelaa ja höpötellä sitä sun tätä. Voimme riidelläkin - ja samalla tietää, että se ei ole vakavaa.  Kun olin syksyllä muuttamassa Jarkon luo, tunteeni olivat aivan erilaiset. En koskaan iloinnut siitä, että tulisimme olemaan yhdessä. Tulevaisuudenkuvani olivat pikemminkin ahdistuneita.  Pelkäsin joutuvani olemaan yksin ja etten ystävystyisi hänen kaveriensa k...

Odotin koko päivän Jarkon soittoa hermorauniona, maha kipeänä. Kun hän sitten soitti, olin hyvin torjuva ja aggressiivinen. Minua suututti niin, että ääneni suorastaan tärisi puhuessani. Mielestäni se oli jonkinlaista torjuntaa. En halunnut näyttää toisenlaisia tunteitani, joita niitäkin on. En pystynyt olemaan niin järkevä ja rauhallinen kuin olisi pitänyt.  Psykologini oikaisi minua tänään sen suhteen, ja sanoi, että oli  hyvä olla vihainen, hyvä päästellä ulos höyryjä ja vaatia oikeuksiaan. Kai minä sitten olen liian pehmeä ja uhrautuvainen tuntiessani syyllisyyttä suuttumuksestani, kun minua on petetty. Jarkko kyllä tietää, miten nappejani painellaan. Hän sanoi, että minä "syyllistän" häntä. Nyt kun ajattelen, hän on sanonut samaa ennenkin. Niin kuin minulla ei olisi oikeutta sanoa, mitä tunnen ja ajattelen. Niin kuin en ääneen saisi sanoa häntä pettäjäksi, koska se loukkaa hänen tunteitaan.  Sitten yksi asia, joka Jarkon mielestä oli hirveän pielessä: minä en ymmärt...

Jarkko soitti tänään. Se oli hirveätä. Sydämeni hakkasi, ja minulle tuli hyytävän kylmä. Yritin pitää ääneni ja sanani kurissa. Onnistuinkin. Pystyin jopa naurahtelemaan sarkastisen passiivis-aggressivisesti.  Mistä puhuimme? Emme mistään. Hän sanoi haluavansa keskustella kanssani. Minä sanoin, ettei siitä luultavasti olisi mitään hyötyä. Hän sanoi, että hänellä on ikävä minua. "Se on sitten sinun ongelmasi", minä vastasin. Kun puhelu oli ohi, annoin itselleni luvan hetkeksi menettää tasapainoni ja itkeä ja vapista eteisen lattialla.  Mutta olen ok. En aio antaa periksi. En aio antaa anteeksi. Olen antanut hänelle tarpeeksi mahdollisuuksia. Hänen on aika ryhdistäytyä ja maata, niin kuin on pedannut.  Kyllä ihminen saa tehdä virheitä. Mutta ei samaa virhettä koko ajan uudestaan. Voi olla, etten opi rakastamaan ketään muuta. Voi olla, että jään yksin. Mutta minun pitää kyetä oikeassa elämässä samaan kuin painajaisunissani: sanomaan Jarkolle, että se on ohi, se on ohi, se on...

Varasin ajan psykologille. Se päätös oli helppo tehdä yöllisten painajaisten jälkeen. Olen käynyt läpi erokriisejä ilman apua ennenkin, mutta ilmeisesti huonolla menestyksellä, koska päädyn aina uudestaan samaan suohon. Haluaisin tällä kertaa käsitellä tunteitani siten, että eläisin ne, ymmärtäisin ne ja lopuksi hautaisin ne ja pääsisin jatkamaan elämääni.  Toinen syy on se, että tuntuu suunnattoman helpottavalta jo ajatella tunnustavani, etten jaksa. Blogini lukijoita saattaa yllättää, että läheiseni pitävät minua vahvana. Näytän blogissa epävarman, särkyvän ja herkän puolen itsestäni. Läheiseni näkevät toki silloin tällöin heikkouden hetkiäni, mutta minulla on tapana kantaa taakkani yksin, hymyillä urheasti ja olla sinnikäs. Mutta nyt tarvitsen apua.  Olen miettinyt, miksi olen tällä kertaa näin rikkinäinen ja hajalla. Oli kiistatta julmaa, ettei Jarkko kertonut päätöksestään jättää minut saman tien, kun tapasimme. Ettei hän sanonut mitään, vaan rakasteli minua koko yön kuin...

Vastustin kiusausta keskiviikon, torstain ja perjantain. Lauantaina hyperaktiiviset tunteet nujersivat vuorenkorkean yliminän ja pyöräilin kaupunkiin. Jonossa tunsin itseni ääliöiden ääliöksi, mutten enää kääntynyt takaisin. Menin sisään, kiersin paikan ja vasta sitten vilkaisin syrjäsilmin dj:tä. Se ei ollut DJ. Kävelin suoraa päätä naistenhuoneeseen ja sulkeuduin vessaan. Katsoin kelloa: minun olisi viivyttävä ainakin tunti, ennen kuin voisin häipyä.  Se oli omituinen hetki. Olin toisaalta helpottunut ja toisaalta pettynyt. Hävetti oma käsittämätön käytökseni. Huomasin, että joku stupido tyttö oli kirjoittanut vessan oveen isoin, punaisin kirjaimin: " DJ, I love you. " Tuijotin tekstiä tietämättä itekäkö vai nauraa.  Menin istuskelemaan samaan pöytään, jossa olin viikko aiemmin istunut Jarkon kanssa. Siemailin siideriä ja kävin väkinäistä keskustelua liian nuoren fuksiteekkarin kanssa. Sitten yhtäkkiä näin hänet, DJ:n. Se oli - kuvaamatonta. Hän touhusi hetken jotain tiskin...

Muutama suhteellisen fine päivä. Sitten tilanne repeää jostain mitättömästä syystä. Emme pariin tuntiin puhu sanaakaan. Sitten infernaalinen, hysteerinen riita: huudamme ja itkemme ja paiskomme ovia. Viimeisenä yönä puhumme aamuviiteen asti - tai ei se taaskaan ole puhumista keskinäisen ymmärtämisen vuoksi, vaan pikemminkin hyytävänkauheaa epäkeskustelua. Olisi parempi, jos Jarkko huutaisi minulle. Mutta hänestä tulee jäisenkylmä kivikasvo; hän kätkee kaikki tunteensa ja aidot ajatuksensa. Hän ei kerro oikeita asioita, niitä joita miettii: sen sijaan hän hymyilee kalseasti, ivailee ja replikoi. Hänen tarkoituksensa on piilottaa sisimpänsä minulta. Se saa minut aivan järjiltäni. Alan itse puhua puhumistani, ravistelen häntä sanoillani hereille, kärjistän omia mietteitäni saadakseni irti minkä tahansa aidon reaktion. Mutta Jarkko katoaa yhä syvemmälle piiloon itsensä sisälle. Suhteessamme on ollut helvetillisiä aikoja, mutta tämä pääsiäinen on absoluuttinen nollapiste. Kaikki ...

Yliopisto on kiinni. Veljen lukio on kiinni. Isä tekee etätöitä, kunnes joutuu lomautetuksi. Mummo on kotikaranteenissa. Äiti on hoitaja ja siis käy töissä. Itse olen viettänyt viime viikon yksin Opiskelukaupungissa etäopiskellen, kaivaten kotia ja läheisiäni, yrittäen pysyä positiivisena kasvavasta huolesta ja surusta huolimatta.  Jarkko oli luonani viime viikonloppuna. Silloin tuntui vielä normaalilta ja turvalliselta matkustaa junalla. Tämä oli ensimmäinen tapaamisemme sen jälkeen, kun olimme tehneet eroa monta viikkoa, treffailleet muita ihmisiä ja menneet kihloihin puhelimessa. Eikä se mennyt hyvin. Jarkko oli kiltti, huomaavainen ja innostunut. Enkä itse osannut muuta kuin vittuilla,  ärsyyntyä ja olla vihainen. Tunteeni ovat niin ristiriitaiset, että minua pelottaa ja ahdistaa. Olen aina halunnut häntä, hänet. Mutta nyt kun Jarkko haluaa sitoutua, en itse enää tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan . Toisaalta rehellisesti haluan yhteisen elämän - toisaalta koko ...

Minua ajettiin takaa: tunkeilija oli jo sisällä kotonani ja juoksin pakoon pitkin pitkiä, ahtaita, mutkittelevia käytäviä. Pelastauduin kylpyhuoneeseen viime hetkellä. Paiskasin oven kiinni ja yritin lukita sitä. Käteni vapisivat, enkä ollut saada avainta lukkoon. Lopulta onnistuin ja huojentuneena, hengästyneenä nojauduin seinää vasten. Seisoin siinä huohottaen, silmät ummessa, huulet raollaan ja yritin saada henkeäni tasaantumaan. Kun avasin silmäni, takaa-ajajani  - DJ - seisoi edessäni. Lukko ei ollutkaan pitänyt. Minua ei enää pelottanut. Olin nolo ja hämilläni: luulin olleeni turvassa lukitun oven takana, mutta hän olikin katsellut minua koko ajan ja nähnyt jotakin yksityistä. Uni loppui suudelmaan.  Näen siis DJ:stä unia. Se huvittaisi häntä, saisi hänen kulmansa kohoamaan uteliaasti. Peliä ajatellen uneksiminen tietää murskatappiota.  Suututtaa koko uni. Suututtaa oma suhtautumiseni.  Mikäköhän minua taas vaivaa?  Miksen osaa pitää kurissa...

Kerroin Jarkolle, että olin taukomme aikana käynyt ulkona kolmen miehen kanssa, ja pudottelin viileään sävyyn detaljeja deiteistäni.  Jarkko meni hiljaiseksi, loukkaantui. Sitten hän sanoi haluavansa olla kanssani ja: "Menetkö minun kanssa kihloihin?" Oli minun vuoroni joutua sanattomaksi. Tuhannet ajatukset pyrähtelivät päässäni kuin säikähtänyt lintuparvi. Tämän piti olla se puhelu, kun eroamme. Eroon olin valmistautunut viikkotolkulla ja samalla työntänyt Jarkkoa ajatuksin, sanoin ja teoin kauemmas itsestäni. Yllätettynä vastasin yksinkertaisesti, että kyllä.  Puhelu katkesi akun loppumiseen melko pian tämän jälkeen. Jäin paikoilleni istumaan pitkäksi aikaa ja mietin, että mitä ihmettä tapahtui. Olinko minä oikeasti nyt kihloissa? Ehkä minun olisi pitänyt vain hymyillä, ja sydäntäni olisi pitänyt kivistää autuudesta. Mutta minua lähinnä hermostutti, ja olin levoton ja epävarma omista tunteistani.  Oliko minulla oikeat motiivit?  Minusta tuntui, ...

Suruni. Se ei vielä iske täydellä voimalla pariin, kolmeen viikkoon. Vielä nyt reagoin ensisijaisesti kehollani. En syö kuin pakosta, ruoka oksettaa minua. Kun Jarkko viimeksi soitti, hampaani kalisivat ja minua tärisyttivät vavistukset, jotka saivat kaapinoven selkäni takana kolisemaan. Kipu on fyysistä, olemassa itsestään, muistuttelematta. Sydämessäni ja vatsassani tuntuu koko ajan kireä solmu, ja kuumat kyyneleet kohoavat silmiini refleksinomaisesti.  Mutta en aktiivisesti ajattele Jarkkoa tai tilannettani, en pystyisi siihen.  Tämä on prosessi ja menee kyllä ohi ajan mittaan. Ehkä tällä kertaa jopa lopullisesti. Eilen mietin: minun on sanottava Jarkolle, etten halua mitään taukoa. Vaikka roikun yhä kiinni rakkaudessani murtuvin kynsin, niin ymmärrän silti, mikä on loppu. Tunteeni ovat sekaisin, mutta järjelläni oivallan. Loppua on turha työntää eteen päin. En ole kuukauden kuluttua vahvempi sitä kohtaamaan. Pikemminkin heikompi.  Vaikka olisin kuinka...

Jarkko oli luonani Opiskelukaupungissa viikon. Päivät olivat tulvillaan tammikuun auringon puhtaanvalkoista kirkkautta. Öisin maahan leijaili kevyttä pakkaslunta, joka pölysi askelten alla kuin tomusokeri. Kävimme viikonloppuna teatterissa. Istuimme parvella punaisen sametin ylellisessä hehkussa, kattokruunujen himmeässä kajossa ja pidimme koko näytöksen ajan toisiamme kädestä. Yhdellä kävelyretkellä löysimme vanhasta keskustasta suloisen pikku kahvilan, jossa hehkui tuli kaakeliuunissa, pöydillä oli virkatut pitsiliinat ja koko tunnelma oli sadunhohtoinen.  Loppuviikon valvoimme pikkutunneille ja puhuimme. "Meidän pitäisi ehkä lopettaa tämä suhde", hän sanoi, "vaikka minä tiedän, että tuun hulluksi, jos joudun elämään ilman sua."  Viime yönä hiivin jälleen kylpyhuoneeseen turtana puheistamme, avuttomana hänen päätöstensä edessä. Se ei ollut valinta. Se oli tuskin tietoista. En itkenyt, en ajatellut. Istuin tyhjässä ammeessa ja liu'utin partaveitsen...

Istun tyhjässä kylpyammeessa. Jarkko nukkuu ja Salome hurisee hänen olkaansa vasten. Kellon täytyy olla mielettömän paljon. En osaa sanoa, kuinka kauan ehdin maata heidän vieressään unettomana, silmät auki, ruumis jäykkänä. En osaa sanoa, kuinka kauan olen istunut tässä.  En oikeastaan ajattele mitään. En oikeastaan tunne. En anna itseni.  Jos voisin lakata olemasta. Jos voisin sulkea luomeni ja olla enää avaamatta niitä. Ei olisi enää äidin väsynyttä ääntä puhelimessa, ei isää kuntoutushoidossa, ei Veljeä. Ei olisi Jarkkoa ja tätä tuskaa, ei Mariaa suloisine unelmineen, ei rakasta vapaata Annaani. Ei olisi minua. Ei minua. Se on niin kaunis ajatus, niin levollinen.  Viillän naarmun käteeni, viillän monta, toisia toisten päälle. Iholleni tihkuu pieniä, pyöreitä, kauniinvärisiä pisaroita. Imaisen niitä, raudan makua. Käteni näyttää kauhealta, hyökkäävältä, paljonpuhuvalta. Säikähdän yhtäkkiä omaa hulluuttani. Pesen käteni. Avaan kylpyhuoneen oven. Jarkko l...

En ole pitkään aikaan kysynyt itseltäni, mitä tahdon elämälläni tehdä. En ole pitkään aikaan ajatellut. Siirryn tilanteesta toseen kuin olisin vain tarkkailija, irrallaan kaikesta. Elämäni on kuin jonkun toisen elämää. Itse olen kaukana päämääristä ja suurista tunteista. Harhailen. Olen ollut niin surullinen ja suruton, että olen jopa soitellut Jarkolle. Ja viikko sitten kävin hänen luonaan Itäisessä Kaupungissa. Vain huvikseni. Kokeillakseni.  Älköön kukaan kysykö, mitä hänestä vielä kuvittelin saavani. En minä tiedä. Ehkä rakastan häntä. Ainakin vihaan häntä. Vai onko hän enää muukalainen? Muukalaiselta hän alkuun tuntuikin, ja varmaan minäkin hänestä. Oli vaikea olla, vaikea valita sanojaan - tuntui kuin kevätjäillä kävelemistä, kun joka askeleen alla rasahtelee.  Ilo ja keveys puuttuivat, ja ajatukset tieltään pyyhkivä kiihko. Kun minun olisi pitänyt olla pelkkää ihoa, olin pelkkää sydäntä: vihaista, synkkää, surullista sydäntä. Enkä oikeastaan halua tuntea mitä...

Junassa. Olen matkalla Kotikaupunkiin kesäksi: vaihtamaan elämää, pakenemaan joitain asioita ja kohtaamaan toisia. On kuin matkustaisin tuntemattomaan tulevaisuuteen menneisyyden viidakosta - eikä tämä juna, tämä hetki, kuulu niistä kumpaankaan. Olen rento ja ajatukseton; en jaksa vielä välittää. En siitä, mistä tulen enkä siitä, mihin menen. Väsymys painaa luomiani ja ehkä myös sydäntäni. Viime viikolla tein jotain ehkä peruuttamattoman väärää. Miika  soitti minulle yhtenä iltana ja pyysi minua muka rennon huolettomasti seurakseen terassille. Mutta minä tiesin, Miika tiesi, ja kaikki oli ennalta selvää. Puin punaisen kesämekkoni alle sukkanauhaliivit. Emmekä edes ikinä päässeet sinne terassille asti. Sovimme, ettemme tekisi suhteestamme itseään isompaa ongelmaa. Sovimme, että pitäisimme hauskaa tämän yhden viikon ajan. Miika yritti unohtaa tyttöystävänsä. Ja minulle ei hiljattain millään ole ollut väliä. Jos mitään ajattelin, niin suunnilleen siihen suuntaan, että ...