Ensimmäinen tapaaminen

Yliopisto on kiinni. Veljen lukio on kiinni. Isä tekee etätöitä, kunnes joutuu lomautetuksi. Mummo on kotikaranteenissa. Äiti on hoitaja ja siis käy töissä. Itse olen viettänyt viime viikon yksin Opiskelukaupungissa etäopiskellen, kaivaten kotia ja läheisiäni, yrittäen pysyä positiivisena kasvavasta huolesta ja surusta huolimatta. 

Jarkko oli luonani viime viikonloppuna. Silloin tuntui vielä normaalilta ja turvalliselta matkustaa junalla. Tämä oli ensimmäinen tapaamisemme sen jälkeen, kun olimme tehneet eroa monta viikkoa, treffailleet muita ihmisiä ja menneet kihloihin puhelimessa. Eikä se mennyt hyvin.

Jarkko oli kiltti, huomaavainen ja innostunut. Enkä itse osannut muuta kuin vittuilla,  ärsyyntyä ja olla vihainen. Tunteeni ovat niin ristiriitaiset, että minua pelottaa ja ahdistaa. Olen aina halunnut häntä, hänet. Mutta nyt kun Jarkko haluaa sitoutua, en itse enää tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan. Toisaalta rehellisesti haluan yhteisen elämän - toisaalta koko ajatus itkettää.

Epäonnistuneen viikonlopun jälkeen yritin keskustella Jarkon kanssa puhelimessa vain lempein aikomuksin pyytää anteeksi ja luvata yrittää kaikkeni. Puhelu päättyi riitaan, kylmiin hyvän yön toivotuksiin ja pikaisiin hyvästeihin. Toivotonta. Nytkö suhteemme viimein tulee tiensä päähän, kun olemme viimein suunnitelleet tulevaisuutta?