Täysi roisto vai vain täysin hukassa?

En ole vastannut Jarkon kirjeeseen. Yritin kyllä kirjoittaa, eikä siitä tullut mitään. Ahdistaa niin ajatellakin hänen sanojaan ja suoranaisia valheitaan. Hän siis väittää nyt, ettei ole pettänyt minua. Minulla on onneksi tallessa se sivu hänen päiväkirjastaan, jossa hän kaipaa sen naisensa syliin ja kainaloon - muuten voisin vaikka uskoakin, että olen hullu ja kuvitellut kaiken. Helvetti, pettäminen on pettämistä: minulle ei ole mitään eroa, vaikka he eivät olisikaan vielä päätyneet itse penetraatioon asti. 

Ja jättäminen on jättämistä. "Aion lopettaa Niinan kanssa, kun hän tulee," hän kirjoitti päiväkirjaansa - ja kertoo nyt minulle, että muutti mielensä sinä yönä. Muutti mielensä! 

Ja manipulointi on manipulointia: "Kukaan ei kestä sinua niin kuin minä." "Sinä sanoit kerran, että voisin olla sinulle aika paha ja silti olisit aina minun." "Minä en suostu tähän tilanteeseen, elämä ei voi olla tätä." "Haluatko todellakin tulevaisuuden ilman minua?"

Mitä tällaisiin sanoihin voisin edes vastata? En edes tiedä, mitä niistä ajattelen. En näe Jarkkoa selvästi: en oikeasti enää tiedä, onko hän patologinen roisto vai vain täysin hukassa itsensä kanssa. 

Lopulta vain lähetin whatsapp-viestin: "En usko saavani kirjettä aikaiseksi. Ehkä juttelemme joskus." 

Ehkä minun pitää todella jossain vaiheessa puhua hänen kanssaan. Olen siihen kohta valmis. Minulle on aika selvää, mitä haluan: Selvittää asiat, sanoa hyvästit ja elää eteen päin. 

Kamala kirje

Jarkolta tuli sellainen kamala kirje. Että olen muka jotenkin käsittänyt väärin. Että hän ei olekaan pettänyt minua, ei olekaan aikonut jättää minua. Että me kuulumme yhteen. Helvetten. En jaksaisi ollenkaan. En jaksaisi edes ajatella. Hän haluaa minun ottavan yhteyttä. Mutta en pysty. Olen nyt hieman humalassa. Ja huomenna lähden Kotikaupunkiin. 

Voi Jarkko, fuck you waste my time!

Ei rakkaustarina, vaan kierre.

Kävin tänään psykologilla. En ollut etukäteen suunnitellut, mitä sanoisin. Epäverbaalinen kun olen, niin aluksi oli vaikea avautua. Osaan kyllä nimetä ongelmani ja se on tämä: Jarkon ja minun suhde on jo kauan kiertänyt hyvin epätervettä ympyrää. Suhteemme on kierre, jonka vaiheita emme osaa kumpikaan katkaista. Eroamme, palaamme yhteen, eroamme ja palaamme yhteen. Edes tämä viimeinen ero ei ole aito, terve ero, vaan kierteen vaihe. Jarkko on alkanut metsästää minua jälleen. Vastoin omaa sydäntäni ja tervettä järkeäni tunnen sairasta houkutusta antautua saalistettavaksi. Erot ja yhteenpaluut ovat niin täynnä elämääsuurempia tunteita, että ne ovat meille jo kuin huumetta, dopamiinikoukkuja. Rakennamme tätä draamaa, jotta voimme tuntea elävämme. Koska olemme jo riippuvaisia draamasta.

Ensimmäinen askel oli siis todeta ja myöntää tämä: Kyseessä ei ole rakkaustarina. Kyseessä on kierre, joka pitää oppia katkaisemaan. Toinen askel oli hakea apua. 

Nyt minulla on hyvä olo ja tunne, että olen yrittämässä jotain uutta päästäkseni elämässäni eteen päin. Ja päästääkseni myös Jarkon eteen päin. Me molemmat tarvitsemme uuden alun, uuden huomisen. 

Ihminen saa tehdä virheitä. Mutta ei samaa virhettä aina uudestaan.

Jarkko soitti tänään. Se oli hirveätä. Sydämeni hakkasi, ja minulle tuli hyytävän kylmä. Yritin pitää ääneni ja sanani kurissa. Onnistuinkin. Pystyin jopa naurahtelemaan sarkastisen passiivis-aggressivisesti. 

Mistä puhuimme? Emme mistään. Hän sanoi haluavansa keskustella kanssani. Minä sanoin, ettei siitä luultavasti olisi mitään hyötyä. Hän sanoi, että hänellä on ikävä minua. "Se on sitten sinun ongelmasi", minä vastasin.

Kun puhelu oli ohi, annoin itselleni luvan hetkeksi menettää tasapainoni ja itkeä ja vapista eteisen lattialla. 

Mutta olen ok. En aio antaa periksi. En aio antaa anteeksi. Olen antanut hänelle tarpeeksi mahdollisuuksia. Hänen on aika ryhdistäytyä ja maata, niin kuin on pedannut. 

Kyllä ihminen saa tehdä virheitä. Mutta ei samaa virhettä koko ajan uudestaan.

Voi olla, etten opi rakastamaan ketään muuta. Voi olla, että jään yksin. Mutta minun pitää kyetä oikeassa elämässä samaan kuin painajaisunissani: sanomaan Jarkolle, että se on ohi, se on ohi, se on ohi.  

Että mitähän vittua?

En vastaa enää puhelimeen, paitsi kun Maria tai vanhempani soittavat. Puhelimen piristessä jatkan lukemista, syömistä tai mitä sitten teenkin. Parina viime viikkona olen antanut numeroni neljälle pojalle, jotka olivat kaikki mukavia, fiksuja ja hyvännäköisiä. Mutta en vain kestä ajatusta heidän kanssaan puhumisesta. 

Minulla on alkuviikosta melko paljon luentoja. Koulussa tunnen olevani normaali ihminen, jolla on elämä. Tapaan siellä niitä harvoja kavereita, joita vielä tunnen Opiskelukaupungissa: graduryhmäni tyttöjä, Tommia ja Miikaa. 

Kotona on vaikeampaa. Törmäilen jatkuvasti ikäviin, ei-toivottuihin muistutuksiin Jarkosta. Kun avaan laatikon, siellä on valokuva tai jokin muu esine. Tuo tulitikkuaskikin tässä pöydällä, jonka ääressä kirjoitan: siihen on raapustettu lyijykynällä "13.09" - junan saapumisaika Toisesta Kaupungista toukokuussa 2017. Ensimmäinen yhteenpaluu ensimmäisen eron jälkeen. Pöytäliina on joululahja häneltä. Maljakko: viinikarahvi, jonka joimme vuosi sitten festareilla. Me olemme rakastelleetkin tällä helvetin pöydällä. 

Haluan vain unohtaa ja tuhota sillat takanani. Ehkä minun pitäisi tehdä jotain repäisevää ja symbolista: polttaa ja repiä kaikki, mikä muistuttaa Jarkosta. Leikata tukkani. Jotain. 

Apua

Varasin ajan psykologille. Se päätös oli helppo tehdä yöllisten painajaisten jälkeen. Olen käynyt läpi erokriisejä ilman apua ennenkin, mutta ilmeisesti huonolla menestyksellä, koska päädyn aina uudestaan samaan suohon. Haluaisin tällä kertaa käsitellä tunteitani siten, että eläisin ne, ymmärtäisin ne ja lopuksi hautaisin ne ja pääsisin jatkamaan elämääni. 

Toinen syy on se, että tuntuu suunnattoman helpottavalta jo ajatella tunnustavani, etten jaksa. Blogini lukijoita saattaa yllättää, että läheiseni pitävät minua vahvana. Näytän blogissa epävarman, särkyvän ja herkän puolen itsestäni. Läheiseni näkevät toki silloin tällöin heikkouden hetkiäni, mutta minulla on tapana kantaa taakkani yksin, hymyillä urheasti ja olla sinnikäs. Mutta nyt tarvitsen apua. 

Olen miettinyt, miksi olen tällä kertaa näin rikkinäinen ja hajalla. Oli kiistatta julmaa, ettei Jarkko kertonut päätöksestään jättää minut saman tien, kun tapasimme. Ettei hän sanonut mitään, vaan rakasteli minua koko yön kuin viimeistä kertaa. Siltikään vaikeinta siinä sotkussa ei ollut pettäminen eikä edes valehteleminen. Vaikeinta oli todeta, että Jarkko ei ottanut minuun yhteyttä selittääkseen, pyytääkseen anteeksi tai edes kuullakseen, että olin yhä elossa. Olisin luullut, että hän olisi huolestunut - jos ei sitten rakastamansa naisen, niin ystävän tai edes lähimmäisen puolesta. 

Mutta minun on ollut vain pakko niellä, että loppujen lopuksi hän välitti minusta niin vähän.