Särkyvä, kaunis, katoava

Elämä on niin hauraan, särkyvän onnellista, etten taikauskoisesti uskaltaisi edes kirjoittaa siitä. Pelkään, että onneni voisi rikkoutua sirpaleiksi yhtä helposti kuin kauniit, läpikuultavat, lasiset jääpuikot rannalla rikkoutuvat askelen alla.

Jarkko on muuttanut Toiseen kaupunkiin - ja tänne. Hän anoi ja sain siirron armeijaan kotikaupunkiin. Iltalomilla hän pyöräilee äidiltäni lainatulla polkupyörällä halki jäisen kaupungin. Minä kävelen vastaan, lettini huurtuu pakkasessa valkoiseksi kuin Daenyrysin hopeahiukset. Tapaamme puolivälissä matkaa kultaisten katulamppujen alla ja lämmittelemme hetken toistemme sylissä. Viereisen puiston kuuset ovat hämärässä suunnattomia raskaine lumisine oksineen, kuin suoraan Rudolf Koivun satukirjojen sivuilta. Silmäripsenikin ovat huurusta valkoiset, ja hänen poskensa poskeani vasten on jäätävän kylmä. Ensin emme edes sano juuri mitään. Hymyilemme vain ja katsomme tosiamme silmiin. Hänen hymynsä säkenöi hänen silmissään kuin tähtisade, ja tunnen itseni kauniiksi, erityiseksi, autuaaksi.

Myöhään illalla, aina hieman liian myöhään, Jarkko suutelee minua eteisessä, tuulikaapissa, ovenraossa - ja lähtee polkemaan täyttä vauhtia, ettei myöhästyisi. Minä jään seisomaan ikkunaan, joka hohkaa kylmyyttä. Hymyilen itsekseni, suljen silmäni, kuuntelen onnellisuuttani - niin vierasta tunnetta, niin hellästi vaalittavaa, niin kaunista ja katoavaista.

Tulen puhdistamaa

On uuden vuoden ensimmäinen päivä - kuin tyhjä, valkoinen, silkkipaperinen sivu. En voi tietää, mihin elämä seuraavaksi vie ja miten maailmani palaset liimataan uudestaan.

Jarkko on palannut armeijaan joululomalta, ja hänen perheensä pakkaa muuttoauton vielä ennen loppiaista. Meidän välillämme kaikki on nyt selvää ja kirkasta, kuin tulen puhdistamaa - ehkä ensimmäistä kertaa. Kun saimme joulukuun alussa tietää siitä muuttamisesta, potkimme varovaisuuden rakkauden tieltä. Itkimme yhdessä ja puhuimme yöt läpeensä. Puhuimme enemmän kuin koskaan ja annoimme itsestämme enemmän kuin koskaan. Jarkko sanoi minulle, että hänestä tuntuu kuin hän olisi tuhlannut aikaa arkailuun ja pelännyt jotain, ehkä itsensä menettämistä. Hän kertoi vasta nyt oppineensa, että minun kanssani hänellä on rauhallinen ja tyytyväinen olo. Minä sanoin, että olen rakastunut häneen kuin uudestaan ja että jos meidän kohtalomme on tämä olosuhteiden pakottama eroaminen, niin se on kohtalo, johon en suostu ilman taistelua. Jarkko sanoi, että hän ei suostu eroamaan naisesta, jota on juuri todella oppinut rakastamaan. Lupasimme toisillemme elää täysillä ne hetket, jotka meillä ovat edessä, ja näyttää kaikin tavoin, miten paljon toisistamme välitämme.

Tavallaan tästä surusta ja mullistuksesta on siis seurannut jotain kaunista ja aitoa, jotain ehdotonta.