Mansikkapelloilla, ikuisesti

Miten tässä taas kävi näin? Olen niin epäuskoinen, etten tiedä itkeäkö vai nauraa. Vaikka ihan itsehän minä olen tieni valinnut: tuntien itseni ja tuntien Jarkon.  Jarkko ja minä riitelimme viime viikonloppuna niin katkerasti, että olen vieläkin uupunut ja turta. Kaikista vaikeista puheista ja monista kipeistä sanoista huolimatta mikään ei selvinnyt. Saatoimme kumpikin puhua, mutta emme aidosti keskustelleet yhdessä. Emme niin, että ajatuksemme olisivat kohdanneet. Jäi kauhea olo, että jotain on kohtalokkaan pielessä. Enkä tiedä, mikä.  Jarkko oli kuin kivisen seinän takana. En tavoittanut häntä lainkaan enkä ymmärtänyt hänen tunnetilaansa. Näin ja aistin, että häntä ahdisti. Mutta hän ei kertonut, mikä oli syynä. Oletin tietysti, että minä. Itse itkin ja raivosin, anelin ja kyselin. Jarkko tuntui katselevan minua kuin kymmenien kilometrien päästä, kuin olisin ollut hänelle vieras ja yhdentekevä.  Traumani edellisestä erostamme ovat aivan liian pinnassa, ...

Suhteemme tällä hetkellä on kuin dramaattinen, latautunut latinalaistanssi: otamme yhden askelen askelen eteen, yhden askelen taakse, pyörimme toistemme ympäri intensiivisessä katsekontaktissa. Minä häilyn toivosta ja kiihtymyksestä kylmään, vihaiseen epäluuloon. Jarkko on määrätietoinen, kiihkeä. Hän on pyytänyt anteeksi. Hän sanoo miettineensä minua ja meitä näitten kuukausien aikana. Hän vetoaa asioihin, joita en voi kiistääkään: että keskusteluyhteytemme katkesi ja etten minäkään ole siihen täysin syytön. Niin kuin en olekaan. Olen yleensäkin pidättyväinen ja varovainen, mutta erityisesti kun pitäisi puhua mistään negatiivisesta. Pidän helposti mielipahani sisälläni, sen sijaan että sanoisin suoraan, mitä haluan. Olen kasvanut siihen. Sellainen minä vain olen. Jarkko sanoo, että näitä asioita voi tietoisesti opetella. Suhteen eteen voi tehdä töitä, pitääkin tehdä töitä. Kuulostaa kypsältä. Kuulostaa järkevältä, aikuiselta ja viisaalta. Minulla on vain pieni ongelma: en p...

Toukokuisena iltapäivänä pyöräilin rautatieasemalle Jarkkoa vastaan sisälläni tunnetilojen cocktail, villi eikä välttämättä hyvänmakuinen sekoitus jännitystä, odotusta, vihaa, iloa, kipua, rakkautta. Ensimmäisenä ja vahvimpana läsnä oli kuitenkin outo varautunut varovaisuus. Mikään puheenaihe ei oikein tuntunut turvalliselta tai luontevalta. Olimme keväällä puhuneet ja kirjoittaneet toisillemme paljonkin, ja niissä keskusteluissa olivat olleet ovet auki toistemme sieluihin. Mutta nyt kun tapasimme kaiken jälkeen tunnustellaksemme yhteen palaamisen mahdollisuutta, odotin enemmän. Tahdoin ehdottoman rakkaudentunnustuksen, sydämestä tulevia anteeksipyyntöjä ja katumusta. Suuria eleitä. Polvilleenheittäytymistä. Ruusuja. Mutta ei tilanne ollut niin selkeä omastanikaan puolestani. Suhteessamme oli ollut paljon hyvää, mutta myös huonoa. Meidän olisi pitänyt pystyä kohtaamaan ne asiat ja toisemme, puhumaan ongelmistamme, puhumaan erosta ja sen syistä, yhteenpalaamisesta ja sen syistä...