Vastustin kiusausta, kunnes.

Vastustin kiusausta keskiviikon, torstain ja perjantain. Lauantaina hyperaktiiviset tunteet nujersivat vuorenkorkean yliminän ja pyöräilin kaupunkiin. Jonossa tunsin itseni ääliöiden ääliöksi, mutten enää kääntynyt takaisin. Menin sisään, kiersin paikan ja vasta sitten vilkaisin syrjäsilmin dj:tä. Se ei ollut DJ. Kävelin suoraa päätä naistenhuoneeseen ja sulkeuduin vessaan. Katsoin kelloa: minun olisi viivyttävä ainakin tunti, ennen kuin voisin häipyä. 

Se oli omituinen hetki. Olin toisaalta helpottunut ja toisaalta pettynyt. Hävetti oma käsittämätön käytökseni. Huomasin, että joku stupido tyttö oli kirjoittanut vessan oveen isoin, punaisin kirjaimin: "DJ, I love you." Tuijotin tekstiä tietämättä itekäkö vai nauraa. 

Menin istuskelemaan samaan pöytään, jossa olin viikko aiemmin istunut Jarkon kanssa. Siemailin siideriä ja kävin väkinäistä keskustelua liian nuoren fuksiteekkarin kanssa. Sitten yhtäkkiä näin hänet, DJ:n. Se oli - kuvaamatonta. Hän touhusi hetken jotain tiskin takana ja käveli saman tien rivakasti pois. 

Minua kiinnosti hetki hetkeltä vähemmän small talk sen pojan kanssa, mutta toisaalta olin kuin naulittu siihen baarijakkaraan. Kulutin aikaa puolisentoista tuntia ennen kuin luovutin. Hän oli lähtenyt enkä näkisi häntä kuitenkaan. Minulla ei ollut yhtään syytä jäädä sinne. 

Laahustin alakertaan ja hymyilin vaisusti tytölle, joka ojensi nahkatakkini narikasta. Käännyin ympäri ja  laskin laukkuni tuolille voidakseni vetää villapaidan ylleni pyörämatkaa varten. Ja siinä DJ oli, baarin puolella, vain parin metrin päässä. Hän katsoi minua. Katsoi minua baaritiskin takaa. 

Menin niin pois tolaltani, etten osannut muuta kuin kiristää takin vyön, napata laukkuni ja rynnätä ulos. Kävelin kymmenen metriä ja pysähdyin. "Minun on mentävä takaisin", ajattelin. "Ennemmin kuolen kuin menen takaisin", ajattelin. Nojasin seinään ja mietin. Otin muutaman askeleen takaisin päin. Sitten käännyin kannoillani ja juoksin sivuille vilkuilematta pyöräni luo ja ajoin kotiin.  

Enkä lähde

En lähde DJ:n baariin. En lähde sinne sen miehen takia, joka ei merkitse minulle MITÄÄN. Menen Opiskelukaupunkiin ensi viikolla ja tämä kesä päättyy. Samalla saa päättyä mokoma idioottimainen ihastus. 

Muistatko, mitä yöllä tapahtui?

"Anna anteeksi, minä rakastan sua", hän sanoi seuraavana aamuna. Rakastelimme. Nukuimme. Rakastelimme uudestaan. Sanattomasti, hikisesti, täynnä tuskaa. Minä olin uuvuksissa, me molemmat olimme. Emme nousseet ylös, vaikka päivä kului. 

Yritin kysyä, mistä yöllä oli ollut kyse. Mutta Jarkko kuittasi, ettei kyse ollut mistään, että hän oli vain ollut humalassa. Hän sanoi suuttuneensa siitä, että olin jutellut ja tanssinut entisen luokkakaverini kanssa. (Mikä ei pidä paikkaansa, koska aikajana meni niin, että hän suuttui ensin ja siksi yleensä etsin muuta juttuseuraa. Sitä paitsi en tanssinut kenenkään kanssa, vain itsekseni.) 

Sitten hän otti puheeksi repeytyneen paitansa ja halusi minun ostavan hänelle uuden. Katsoin häntä silmiin yrittäen tajuta. oliko hän tosissaan. En ollut uskoa koko tilannetta. "Jarkko, muistatsie, mitä yöllä tapahtui? Se paita repesi, kun sinä tönäisit minut maahan," sanoin varovasti. "Minä sanoin, että ota irti. Kun sinä et puhetta ymmärtänyt", hän vastasi kylmästi. Hänen silmänsä olivat elottomat ja välinpitämättömät. Aloin vapista enkä pystynyt jatkamaan keskustelua. 

Jarkko lähti sinä iltana. Asemalla viiltävä lopullisuuden tuntu. Istuin penkillä polvet koukussa leuan alla, silmät täynnä valumattomia kyyneleitä ja katsoin, kun juna nytkähti liikkeelle ja kolisteli vääjäämättömästi ohi, pois. 

Sinä iltana hän soitti ja sanoi rakastavansa minua. Eilen hän huusi minulle puhelimessa: "Eti itelles uusi mies sieltä Pääkaupungista."

Olen taas kuolemanväsynyt, huolissani ja levoton. En tiedä mistään mitään, paitsi että soitan hänelle aamulla ja katson, mistä tuulee. Ja huomenna lähden DJ:n baariin viimeistä kertaa tänä kesänä: tulkoon mitä tulee.    

Sitten hän viskasi minut ilmaan

Jarkko oli luonani Kotikaupungissa viikonloppuna, ja kaikki meni hyvin, kunnes teimme tyhmän päätöksen mennä yhdessä klubeilemaan. Tietysti juuri sinä iltana DJ:n piti olla soittamassa. Olen kertonut Jarkolle olleeni hänen kanssaan treffeillä, mutta onneksi en kuitenkaan setvimättömistä tunteistani. Jarkko joi liikaa - ja loppu on historiaa. 

Hän vilkutteli DJ:lle, kävi pyytelemässä toivebiisejä ja kosketteli minua koko ajan kuin reviiriä merkiten. Sitten hän alkoi yhtäkkiä murjottaa eikä suostunut sanomaan minulle sanaakaan. Ehkä minun olisi pitänyt olla kärsivällinen, mutta kun suututti koko ihminen ja pilalle mennyt ilta. Jätin Jarkon ja lähdin juttelemaan omien tuttavieni, yläkouluaikaisten luokkakaverien, kanssa. Kävin pari kertaa kysymässä, mikä häntä vaivasi, mutta hän ei edes katsonut minua, kun puhuin. Annoin hänen mököttää omassa rauhassaan, kiertelin ympäriinsä ja tanssin yksikseni. 

Kun valomerkki räpsähti, menin taas puhuttelemaan Jarkkoa, joka nojaili dj:n tiskiin. Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt, eikä hän ollut näkevinäänkään minua. Jäin seisoskelemaan parin metrin päähän hämilläni ja epätietoisena. DJ kulki rivakasti ympäriinsä keräillen tyhjiä laseja, ja välttelin katsekontaktia hänen kanssaan. Vasta kun hän kulki suoraan minun ja Jarkon välistä, katseemme kohtasivat. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi, uteliaastikin. En kestänyt enää. Menin sanomaan Jarkolle tiukasti: "Minä lähden nyt kotiin. Tule mukaan, jos haluat", ja ryntäsin portaat alas ja ulos. 

Kuljimme peräkanaa. Jarkko harppoi vauhdilla, ja minä yritin kipittää perässä korkokengissäni. Juoksin hänet kiinni, pyysin odottamaan, puhumaan. Tartuin häntä kädestä, yritin pysäyttää hänet saadakseni hänet rauhoittumaan ja kuuntelemaan. Hän alkoi huutaa minulle, kiroilla ja mekastaa. Hän käski päästää irti. Sitten hän viskasi minut ilmaan, ja putosin asfaltille kyljelleni. 

Nousin ylös ja juoksin hänen peräänsä. Sitten - en tiedä, en muista, se kaikki on päässäni kuin mustaa, järjetöntä kaaosta. Kaaduin jalkakäytävälle vielä monta kertaa, en tiedä kuinka monta. Jarkko heitti takkinsa pusikkoon. Hänen kauluspaitansa repeytyi kerran, kun hän tönäisi minua. Hän riisui paidan ja heitti sen menemään. Oli aamuyö, ja lämpöä tuskin muutama aste.

Kun takki ja paita olivat poissa, tartuin häntä kiinni vyöstä, eikä hän enää yrittänyt irrottaa otettani. Jarkko lähti marssimaan, välillä hän juoksi ja välillä teki äkkipysähdyksiä yrittäen saada minut kompastumaan. Tunsin, että kenkäni olivat märät verestä. Mutta en aikonut päästää irti. Minua pelotti, mitä hän tekisi yksin jäädessään. Hän oli niin pelottava, niin -. Hän olisi vaikka voinut kävellä auton eteen tai jotain. 

Olimme kotona viideltä aamulla. Jarkko kävi nukkumaan. Minä istuin keittiön lattialla ja itkin itkemistäni. Olin shokissa, kuolemanväsynyt, kipeä ja säikähtänyt.  

Pelkään liikaa ja kaikenlaista

Pari ahdistuksen päivää. Sydän lyö rinnassa liian tiheästi, kipeästi. Tekee mieli lähteä mihin tahansa, pois tästä talosta joka tapauksessa. Toisaalta ei tee mieli liikahtaakaan; huvittaisi piileskellä poissa auringonvalosta ja kaukana ihmisten katseista. 

En halua sanoa sanaakaan, mutta olen pakahtua kertomattomiin tarinoihini, Haluan lohtua ja rakkautta - työnnän jokaisen ihmisen pois luotani. Itken - olen kylmänkova kuin teräs. Kävelen leuka pystyssä - vapisen sisälläni kuin peloteltu lapsi. 

Ja pelko. Pelkään liikaa ja kaikenlaista: elämistä ja kuolemista, toista yhtä paljon kuin toista. 

Pelkään olla Jarkon kanssa, puhua hänelle, nukkua, rakastella, elää. Yhtä paljon pelkään elämää ilman häntä.  

Joku vieras tyttö lyhyissä sortseissaan ja huulipunassaan

Kaupungilla ravintolassa iski outo erillisyyden tunne: kuin en olisi ollut minä itse ongelmineni, vaan joku vieras tyttö lyhyissä sortseissaan ja huulipunassaan, olutlasi kädessään. Ei tuntunut todelliselta. 

Olin yksin. Yksin tulee kohdattua uusia ihmisiä. Juttelin miehen kanssa, joka oli ajanut rekkaa Moskovaan. Hän kertoi nähneensä ystävänsä tapettavan silmiensä edessä. "Poliisi?" hän sanoi, "sinä et ymmärrä sitä paikkaa. Siellä ei poliisi ole mitään." 

Tapasin myös kaksi miestä, jotka olivat paluumatkalla Lapista. "Me ei olla juteltu kenenkään kanssa kuukauteen", he sanoivat. Mainioita miehiä pitkine partoineen, maastopuvuissaan ja retkeilysaappaissaan. Heillä oli ihmeellisiä tarinoita tuntureista, kolmenkymmenen kilon jättiläislohista, maanalaisista hiekkarannoista ja muinaisista kultajoista. He tarinoivat ja minä kuuntelin ja me kaikki hymyilimme koko ajan - minä perinjuurin viihdytettynä ja he omien muistojensa lumoamina.

Myöhään yöllä menin sitten DJ:n baariin, jossa oli joku teekkarien teemailta. Paikka oli täpötäynnä, ja minulla oli ihan hauskaa. Tanssin ja juttelin. Mieleni olisi melkein tehnyt mennä ja antaa DJ:n pyyhkäistä ylitseni kuin samum-tuuli. Mutta toisaalta minulle riitti vain nähdä hänet muita korkeammalla, tyynenä ja viileänä, valo tukkansa takana kuin nuorella jumalalla. Niinpä vaihtelin numeroita valomerkin jälkeen yhden mukavanoloisen fuksiteekkarin kanssa ja annoin illuusioideni siitä DJ:n pirulaisesta edelleen jäädä särkymättä. 

No se oli yksi juhlahumuinen ilta. Huomenna on taas uusi päivä, josta pitäisi selvitä. En kestä ajatella Jarkkoa. En kestä olla yksin. 

Pilvilinna romahtaa

Olemme puhuneet, että muuttaisin Itäiseen Kaupunkiin loppuvuonna, ja olen ujosti alkanut tehdä valmisteluja. Olen yrittänyt luottaa yhteiselämäämme tulevaisuudessa. Itse asiassa olen takertunut siihen, kun ei minulla oikein muuta ole. 

Jarkkoa naurattaisi kuulla minun sanovan näin. En nimittäin anna hänen aavistaa, kuinka riippuvainen hänestä olen. Hän ei voi sietää riippuvaisuutta. Kaava menee niin, että jos minä rentoudun, hellitän ja uskallan tuntea turvallisuutta, hän ahdistuu ja pettää minua. Siksi esitän kovaa, itsenäistä ja omapäistä. Sanoin hänelle, että haluaisin Pääkaupunkiin, koska siellä minulla on ystäviä ja Itäisessä Kaupungissa en tunne ketään. Vaikka monta kertaa ainut ajatus, joka pitää minut hengissä, koskee tulevaisuutta hänen kanssaan. 

Ehkä sitä tulevaisuutta ei olekaan olemassa. Pilvilinnani yhteenmuuttamisesta romahtivat. Kuulin Jarkon äidiltä, että Jarkko olikin mennyt katsomaan asuntoa yhdessä kaverinsa kanssa. Menin suunniltani kiukusta ja surusta ja kohtalontunnusta. Onko ihme, etten uskalla luottaa? Kun aina käy näin. Aina hän suhmuroi selkäni takana ja pettää minut. 

"Ei yhteistä kotia. Ei koiraa. Ei vuosijuhlia ja tanssiaispukua. Ei mitään", toistelin mielessäni, kun levitin luomiväriä, kun pukeuduin ja kun pyöräilin kaupungille.