Pilvilinna romahtaa

Olemme puhuneet, että muuttaisin Itäiseen Kaupunkiin loppuvuonna, ja olen ujosti alkanut tehdä valmisteluja. Olen yrittänyt luottaa yhteiselämäämme tulevaisuudessa. Itse asiassa olen takertunut siihen, kun ei minulla oikein muuta ole. 

Jarkkoa naurattaisi kuulla minun sanovan näin. En nimittäin anna hänen aavistaa, kuinka riippuvainen hänestä olen. Hän ei voi sietää riippuvaisuutta. Kaava menee niin, että jos minä rentoudun, hellitän ja uskallan tuntea turvallisuutta, hän ahdistuu ja pettää minua. Siksi esitän kovaa, itsenäistä ja omapäistä. Sanoin hänelle, että haluaisin Pääkaupunkiin, koska siellä minulla on ystäviä ja Itäisessä Kaupungissa en tunne ketään. Vaikka monta kertaa ainut ajatus, joka pitää minut hengissä, koskee tulevaisuutta hänen kanssaan. 

Ehkä sitä tulevaisuutta ei olekaan olemassa. Pilvilinnani yhteenmuuttamisesta romahtivat. Kuulin Jarkon äidiltä, että Jarkko olikin mennyt katsomaan asuntoa yhdessä kaverinsa kanssa. Menin suunniltani kiukusta ja surusta ja kohtalontunnusta. Onko ihme, etten uskalla luottaa? Kun aina käy näin. Aina hän suhmuroi selkäni takana ja pettää minut. 

"Ei yhteistä kotia. Ei koiraa. Ei vuosijuhlia ja tanssiaispukua. Ei mitään", toistelin mielessäni, kun levitin luomiväriä, kun pukeuduin ja kun pyöräilin kaupungille.