Sitten hän viskasi minut ilmaan

Jarkko oli luonani Kotikaupungissa viikonloppuna, ja kaikki meni hyvin, kunnes teimme tyhmän päätöksen mennä yhdessä klubeilemaan. Tietysti juuri sinä iltana DJ:n piti olla soittamassa. Olen kertonut Jarkolle olleeni hänen kanssaan treffeillä, mutta onneksi en kuitenkaan setvimättömistä tunteistani. Jarkko joi liikaa - ja loppu on historiaa. 

Hän vilkutteli DJ:lle, kävi pyytelemässä toivebiisejä ja kosketteli minua koko ajan kuin reviiriä merkiten. Sitten hän alkoi yhtäkkiä murjottaa eikä suostunut sanomaan minulle sanaakaan. Ehkä minun olisi pitänyt olla kärsivällinen, mutta kun suututti koko ihminen ja pilalle mennyt ilta. Jätin Jarkon ja lähdin juttelemaan omien tuttavieni, yläkouluaikaisten luokkakaverien, kanssa. Kävin pari kertaa kysymässä, mikä häntä vaivasi, mutta hän ei edes katsonut minua, kun puhuin. Annoin hänen mököttää omassa rauhassaan, kiertelin ympäriinsä ja tanssin yksikseni. 

Kun valomerkki räpsähti, menin taas puhuttelemaan Jarkkoa, joka nojaili dj:n tiskiin. Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt, eikä hän ollut näkevinäänkään minua. Jäin seisoskelemaan parin metrin päähän hämilläni ja epätietoisena. DJ kulki rivakasti ympäriinsä keräillen tyhjiä laseja, ja välttelin katsekontaktia hänen kanssaan. Vasta kun hän kulki suoraan minun ja Jarkon välistä, katseemme kohtasivat. Hän kohotti kulmiaan kysyvästi, uteliaastikin. En kestänyt enää. Menin sanomaan Jarkolle tiukasti: "Minä lähden nyt kotiin. Tule mukaan, jos haluat", ja ryntäsin portaat alas ja ulos. 

Kuljimme peräkanaa. Jarkko harppoi vauhdilla, ja minä yritin kipittää perässä korkokengissäni. Juoksin hänet kiinni, pyysin odottamaan, puhumaan. Tartuin häntä kädestä, yritin pysäyttää hänet saadakseni hänet rauhoittumaan ja kuuntelemaan. Hän alkoi huutaa minulle, kiroilla ja mekastaa. Hän käski päästää irti. Sitten hän viskasi minut ilmaan, ja putosin asfaltille kyljelleni. 

Nousin ylös ja juoksin hänen peräänsä. Sitten - en tiedä, en muista, se kaikki on päässäni kuin mustaa, järjetöntä kaaosta. Kaaduin jalkakäytävälle vielä monta kertaa, en tiedä kuinka monta. Jarkko heitti takkinsa pusikkoon. Hänen kauluspaitansa repeytyi kerran, kun hän tönäisi minua. Hän riisui paidan ja heitti sen menemään. Oli aamuyö, ja lämpöä tuskin muutama aste.

Kun takki ja paita olivat poissa, tartuin häntä kiinni vyöstä, eikä hän enää yrittänyt irrottaa otettani. Jarkko lähti marssimaan, välillä hän juoksi ja välillä teki äkkipysähdyksiä yrittäen saada minut kompastumaan. Tunsin, että kenkäni olivat märät verestä. Mutta en aikonut päästää irti. Minua pelotti, mitä hän tekisi yksin jäädessään. Hän oli niin pelottava, niin -. Hän olisi vaikka voinut kävellä auton eteen tai jotain. 

Olimme kotona viideltä aamulla. Jarkko kävi nukkumaan. Minä istuin keittiön lattialla ja itkin itkemistäni. Olin shokissa, kuolemanväsynyt, kipeä ja säikähtänyt.