Joku vieras tyttö lyhyissä sortseissaan ja huulipunassaan

Kaupungilla ravintolassa iski outo erillisyyden tunne: kuin en olisi ollut minä itse ongelmineni, vaan joku vieras tyttö lyhyissä sortseissaan ja huulipunassaan, olutlasi kädessään. Ei tuntunut todelliselta. 

Olin yksin. Yksin tulee kohdattua uusia ihmisiä. Juttelin miehen kanssa, joka oli ajanut rekkaa Moskovaan. Hän kertoi nähneensä ystävänsä tapettavan silmiensä edessä. "Poliisi?" hän sanoi, "sinä et ymmärrä sitä paikkaa. Siellä ei poliisi ole mitään." 

Tapasin myös kaksi miestä, jotka olivat paluumatkalla Lapista. "Me ei olla juteltu kenenkään kanssa kuukauteen", he sanoivat. Mainioita miehiä pitkine partoineen, maastopuvuissaan ja retkeilysaappaissaan. Heillä oli ihmeellisiä tarinoita tuntureista, kolmenkymmenen kilon jättiläislohista, maanalaisista hiekkarannoista ja muinaisista kultajoista. He tarinoivat ja minä kuuntelin ja me kaikki hymyilimme koko ajan - minä perinjuurin viihdytettynä ja he omien muistojensa lumoamina.

Myöhään yöllä menin sitten DJ:n baariin, jossa oli joku teekkarien teemailta. Paikka oli täpötäynnä, ja minulla oli ihan hauskaa. Tanssin ja juttelin. Mieleni olisi melkein tehnyt mennä ja antaa DJ:n pyyhkäistä ylitseni kuin samum-tuuli. Mutta toisaalta minulle riitti vain nähdä hänet muita korkeammalla, tyynenä ja viileänä, valo tukkansa takana kuin nuorella jumalalla. Niinpä vaihtelin numeroita valomerkin jälkeen yhden mukavanoloisen fuksiteekkarin kanssa ja annoin illuusioideni siitä DJ:n pirulaisesta edelleen jäädä särkymättä. 

No se oli yksi juhlahumuinen ilta. Huomenna on taas uusi päivä, josta pitäisi selvitä. En kestä ajatella Jarkkoa. En kestä olla yksin.