Kriisin jälkeen

En ole koskaan voinut näin huonosti. Isä tosin on kohtalaisessa kunnossa. Ei henkisesti, mutta ainakaan hän ei juo. Itseeni on iskenyt masennus, pelko ja suru vasta nyt, kun pahin helvetti on ohi. Kaksi viikkoa sitten, kun kaikki oli pahimmillaan, tunsin aika vähän. En uskaltanut alkaa tuntea. Oli kuin olisin ollut irrallaan ruumiistani, katsellut itseäni katonrajasta: "tuossa se ihminen kävelee ja puhuu, sille tapahtuu kauheita asioita, mutta onneksi minä olen turvassa, tuskan ja ajatusten tavoittamattomissa". 

Heti kun isä tuli vähän parempaan kuntoon, sairastuin kuumeeseen. Kehoni purki pahan olon ja pelon, kun mieleni oli liian lukossa sitä tekemään. 

Nyt olen nääntynyt, ja kaikki tuntuu olevan vähän liikaa. Veli lähti armeijaan, ja minulla on häntä ikävä. Minun ei pitäisi olla yksinäni, koska yksin minun on satumaisen helppoa vähät välittää. Tänäänkin olin sopinut, että tapaan Tuomaan, mutta minä minä sen sijaan tein. Vedin verhot eteen ja suljin puhelimeni. Tiedän menettäväni Tuomaan. En jaksa keskittyä häneen, en osaa seurustella. En tunne häntä lopultakaan niin hyvin, että pystyisin selittämään, mitä minulle tapahtuu. Suhteemme on liian nuori kestämään tällaista koettelemusta.

Minuun pitäisi sattua. Ei satu. Tunnen vain väsynyttä ahdistusta. Minun pitäisi ponnistaa ja yrittää, tiedän toki sen. Mutta minulla ei ole voimia kättäni nostaa. Jonain päivänä, kun kaikki on takana, itken loputonta, harmaata menetyksen itkua. En vielä tänään.