Päätös unohtaa

Minun pitää nyt aloittaa alusta ja unohtaa Jarkko. Pitää miettiä, kuka minä olen ja mikä tulevaisuuteni on ilman häntä. Hän on ollut osa minua niin kauan, että suoraan sanottuna pelottaa. Vaikka olen niin vihainen ja loukattu, sydämeni sykkii edelleen tuskaista rakkautta ja ikävää. Mutta hän ei halua minua - näin se nyt vain on, enkä mahda sille mitään. 

En vain vieläkään saata uskoa sitä erokirjettä, ettei hän edes soittanut. Annoin hänelle harkinta-aikaa ja vapauden valita. Sisimmässäni tiesin, että hän halusi erota. Toivoin muuta, mutta tiesin kuitenkin. Pelkäsikö hän, että olisin heittäytynyt hankalaksi? En muuten olisi. Mutta mielestäni minulla olisi ollut oikeus tehdä kysymyksiä ja hänellä olisi ollut velvollisuus selittää.  

Alkuun olin niin järkyttynyt ja vihainen, että aloin jo kirjoittaa suorasukaista, piikikästä vastausta. Mutta lopetin kesken - koska ei siitä mitään iloa olisi ollut. Tein päätöksen. En pidä enää häneen minkäänlaista yhteyttä. En tiedä, mikä se hänen tarjouksensa ystävyydestä mahtoi olla. Ajatteleeko hän aidosti minua ystävänään, vai heittikö vain fraasin, joka erotessa sanotaan? Oli miten oli. Ystävyyttä kokeilimme kertaalleen, ja se johti tähän katastrofiin.

Parasta eroterapiaa

Kun Maria kuuli erokirjeestä, hän vei minut välittömästi baariin, istutti pöytään, haki meille isot oluet ja oli valmis. Hän ikään kuin kääri henkisesti hihansa ja oli valmis olemaan puolestani vihainen ja haukkumaan sen jätkän maan rakoon. Me istuimme pitkään iltaan, analysoimme kariutunutta suhdettani ja puhuimme syvällisiä. Jossain vaiheessa pöytäämme istui pari hauskaa, taiteellista tietokoneanimaattorinörttiä, jotka halusivat tietää, mistä puhuimme. He olivat pöyristyneitä kuultuaan saamastani kohtelusta, mutta pian ajauduimme puhumaan muista asioista. Haluan puhua myös muista asioista. En halua olla mikään katkera nainen. Lopulta oli ihan hauska ilta, mielenkiintoisia keskusteluita. Tämä on ihana kaupunki – täällä tapaa niin hienoja, erilaisia ihmisiä.  

Huomenna matkustan Annan luokse. Myös hän on luvannut viedä minut ulos, tanssimaan, juhlimaan, unohtamaan. Rakas, kaunis Anna - mitä en unohtaisikaan hänen vuokseen.

Näin tämäkin kipu lopulta menee ohi ja palaa loppuun. Tunti kerrallaan. Ilta kerrallaan. Ystävät auttavat olemaan vihainen, mikä on parempaa kuin olla surullinen. Ystävät auttavat olemaan iloinen, mikä on vieläkin parempaa.

Jätetty sähköpostitse

Harkinta-aikamme päättyi eilen, ja odotin levottomana Jarkon soittoa koko pitkän päivän. Järjestin itselleni päättäväisen pirteästi koko päiväksi ohjelmaa, jotta saisin muuta ajateltavaa. Aamuluentojen jälkeen kävin uimassa, istuin rakastamassani kaupunginkirjastossa lukemassa ja menin vielä elokuviin. Oletin, että hän soittaisi myöhään illalla, mutta vilkuilin silti puhelinta päivän mittaan vähän väliä. Kotona illalla en enää yrittänyt keksiä tekemistä. Kello tuli yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Lopulta minun oli epäuskoisesti myönnettävä, että olin odottanut turhaan. Hän ei ikinä soittanut.

Sain tänään sähköpostin. Se oli törkeä. Hävytön. Tai ei ollut - ei oikeastaan: vain tahattomasti julma ja ajattelematon. Jarkko yrittää olla siinä kiltti ja selvästi yrittää selittää asioita: Hän ei ”halua sitoutua” eikä ”ole valmis vakavaan seurusteluun.” Hän ei halua, että hänen ”elämäänsä rajoittaa se, että pitäisi varoa ihastumasta johonkin tai pettämästä.”

Which is fine. I can accept that. Enhän muuta uskaltanut odottaakaan.

Mutta Jarkon viestissä on sellainen outo vivahde, joka ikään kuin vihjailee, että tässä erossa olisikin joku escape-näppäin.

”Olen pahoillani, että olen luvannut sinulle sellaista, jota en ainakaan vielä pysty toteuttamaan.” 

Miten niin ainakaan vielä? 

Hän tarjoaa minulle ystävyyttään tavalla, joka tuntuu lähinnä iskulta vasten kasvoja: 

”Haluaisin nähdä sinua kuten tähänkin asti ja kirjoitella, sillä olen huomannut, että hyvät ystävät ovat elämän peruspilareita. Uskon, että ystävyydestämme tulisikin jotain, koska tunnen itseni ja omat ajatukseni.” 

Lopulta hän kutsuu itsensä kylään: 

”Olen ajatellut, että voisin tulla sinne Opiskelukaupunkiin ensi kuussa, jos vain otat minut vastaan.”

Siis...? Mitä hän minulta odottaa? Että annan anteeksi, ymmärrän? Otan hänet sänkyyni rakkaudenmurusten toivossa? Mitä tuohon hyvään ystävyyteen taas tulee: hyvä ystävä olisi kunniottanut toista sovitulla puhelinsoitolla ja oikealla keskustelulla.

Tunne-elämäni armelias talviuni

Olen määrännyt itselleni Opiskelukaupunki-kuurin, koska olen miettinyt, että kotona käyminen on vähän kuin pakenemista. Olen jatkanut autoilua viikonloppuisin Kotikaupunkiin ja takaisin Marian kanssa, vaikka olosuhteet ovat muuttuneet. Hänellä on siellä poikaystävä, mutta minulla ei. Yritän ottaa Opiskelukaupungin haltuun ja tuntea sen kodiksi. Tuntea itseni kokonaisemmaksi. Siihen auttavat jo ensimmäiset merkit keskitalven väistymisestä: hieman pidempi valoisa aika, linnunlaulu, kimaltavat hanget. Lukujärjestyksenikin on höyhenenkevyt, ainoastaan 28 tuntia viikossa. Minulla on ihanasti aikaa harrastaa. Olen käynyt opiskelijaliikunnan tanssillisilla ryhmäliikuntatunneilla lähes päivittäin.

Mitä tunne-elämääni tulee, niin se nukkuu armeliasta talviunta. Olen laimean jännittynyt harkinta-aikamme päättymisen takia viikon kuluttua, mutta enimmäkseen yritän olla ajattelematta. Valmistelen itseäni pettymiseen enkä uskalla unelmoida vaihtoehdosta, että seurustelumme jatkuisi. Jos nämä viekoittelevat harhaunet eksyvät mieleeni, puhallan ne säikähtäneenä pois. Syy on tietysti selvä: en uskalla toivoa, koska en halua pudota korkealta.

Kaipaan häntä joskus. Haluaisin kertoa asioista, joita minulle tapahtuu ja joita mietin. Saan spontaaneja innoituksia tarttua puhelimeen ja soittaa tai edes snäpätä: "Rakas, arvaa, yksi hauska juttu!" Sitten muistan: ei hän haluakaan kuulla minusta vielä viikkoon. Tai kenties enää ikinä. Se tuntuu joka kerta kylmältä vesisuihkulta paljaalle iholle.

Joskus taas tunnen kylmää, terävää, silmitöntä kiukkua ja vihaa. Valitettavasti tunnistan defenssini ja tiedän vihan pohjimmiltaan olevan vain loukkaantuneen ja hämmentyneen ihmisen hätää. Jos annan sen muuttua vihaksi, minuun koskee vähemmän.