Kevätjuhla - hyvästit ensirakkaudelleni

Tänään on kevätjuhla. Viimeinen päivä. Viimeinen ja ensimmäinen päivä. Me näytämme kaikki niin juhlallisilta. Minä itsekin. Timpalla on solmio. Tuomaksella on musta puvun takki, jonka hihat hän on käärinyt ylös. Luoja, kuinka kaunis hän on, kuinka ihanasti kimmeltää paksu, kultainen ketju hänen ranteessaan. Näen sen viimeistä kertaa tänään. Tiedän sen.

Juhlasalissa kädet hikoavat ja sydän hakkaa. On ihmeellinen, haikea, hengästynyt olo. Kuoro laulaa: "...häntä rakastin paljon, sua rakastan ehkä enemmän..." Katselen penkkirivien takaa, selkien välistä hänen vaaleaa, kiharaista päätään, ja kurkussani on iso pala. Olen ollut häneen rakastunut kolme vuotta, ja hän ei sitä tiedä. Tuskin edes uskalsin puhua hänelle, ja nyt on myöhäistä. On viimeinen päivä. Se sattuu, se sattuu pahasti.

Nyt Tupu jakaa todistuksia. Tuomas kumartaa vuorollaan - kukaan muu ei sellaista osaa, mutta hänet on kasvatettu hyvin. Kun on minun vuoroni, Tupu sanoo minulle "Hieno suoritus", ja hymyilee. Sipe ojentaa ruusun. Käytävällä otan kuvan rinnakkaisluokkalaisista, tähtään niin, että Tuomas on taatusti kuvan keskellä. Ulkona pojat polttaa sikareita. Otamme lisää valokuvia. Ruusut tuoksuvat.

Anu huutaa: "Ihanaa! On kesäloma!" Minä tahdon itkeä ja hymyilen tekohymyä.