Mansikkapelloilla, ikuisesti

  En ole rakastunut S:iin. Vaikka haluaisin olla. Hänessä on kaikki ominaisuudet, jotka minusta ovat tärkeitä miehessä. Hän on älykäs, rehellinen, kohtelias, taiteellinen ja lahjakas. Hänessä on sellaista kultareunaista, harvinaista, vanhanaikaista kunnollisuutta. Nautin hänen seurastaan, pidän hänestä sydämestäni ja arvostan häntä. Voisin niin kuvitella tulevaisuuden hänen kanssaan, turvallisen ja suloisen. S. valmistuisi DI:ksi ja minä ekonomiksi. Menisimme naimisiin samassa kirkossa, mistä pääsimme yhtä aikaa ripille, ja häävieraina olisi yhteisiä lukiokavereita.  Rakentaisimme omakotitalon Kotikaupunkiin, länsialueelle, lähelle rantaa ja mukavia ulkoilureittejä.  S. haluaisi koiran, minä kissan ja me molemmat kaksi lasta. S. ei ikinä pettäisi minua, toisi ruusuja merkkipäivinä, maksaisi laskut ajallaan, muistaisi kummilastemme syntymäpäivät.  Voisin rakastaa häntä. Niin helposti. Ajan mittaan.  Mutta rakastuminen, intohimo joka puhaltaa jaloiltaan kuumana t...

On vieläkin kylmää ja lumista, mutta aurinko viipyy taivaalla päivä päivältä yhä pitempään. Taivas on hohtavan vaaleansininen ja niin kirkas, että silmiin kihoaa ulkona häikäistyksen kyyneleitä. Kevät on alkamassa.  Veljen koulu loppuu ensi viikolla.  Olin kuvitellut meneväni katsomaan penkkareita, vilkuttamaan kadun varressa, keräilemään karkkia lumisohjoisesta penkasta.  M utta penkkarit on siirretty pidettäväksi myöhemmin keväällä. Ehkä tässä tilanteessa hyvä niin.   Menen joka tapauksessa Kotikaupunkiin viikonloppuna. Pyysin S:a ulos. Hänestä on tullut ystävä. Eikä minulla ole enää syitä antaa sen pysähtyä siihen.  Ei tosiaankaan ole. Jarkko on - . Hän tulee aina säilyttämään yhden paikan sydämessäni. Mutta meistä ei tule paria. Minun on pitänyt kävellä pitkä tie, ennen kuin olen sen oppinut ja hyväksynyt. Niin vähässä ajassa sitä rakastuu, ja niin monta vuotta kuluu unohtamiseen. Vielä nytkään en ole varma, miltä tuntuisi tavat hänet, koskettaa häntä....

Olen kummasti alkanut viihtyä Opiskelukaupungissa. Yksinäisyys ei enää vaivaa. Ehkä se johtuu siitä, että kohta se päättyy. Olen sopinut Veljen kanssa, että rupeamme kämppiksiksi ja hankimme keväällä yhdessä kaksion Kotikaupungista. Se on niin hauska suunnitelma. Minua ihan hymyilyttää joka kerran, kun ajattelenkin. Me kyllä tulemme toimeen mainiosti kaksistaan, ja voi että, miten kivaa  tulee olemaankin! Mietin sellaisia hupsuja, pieniä asioita: voimme katsoa Netflixiä iltamyöhään, nauraa ja jutella. Voimme leikkiä ja pitää hauskaa kissojen kanssa. Kun minulla on tylsää, voin vain mennä hänen luokseen, katsoa kun hän pelaa ja höpötellä sitä sun tätä. Voimme riidelläkin - ja samalla tietää, että se ei ole vakavaa.  Kun olin syksyllä muuttamassa Jarkon luo, tunteeni olivat aivan erilaiset. En koskaan iloinnut siitä, että tulisimme olemaan yhdessä. Tulevaisuudenkuvani olivat pikemminkin ahdistuneita.  Pelkäsin joutuvani olemaan yksin ja etten ystävystyisi hänen kaveriensa k...

Olemme puhuneet, että muuttaisin Itäiseen Kaupunkiin loppuvuonna, ja olen ujosti alkanut tehdä valmisteluja. Olen yrittänyt luottaa yhteiselämäämme tulevaisuudessa. Itse asiassa olen takertunut siihen, kun ei minulla oikein muuta ole.  Jarkkoa naurattaisi kuulla minun sanovan näin. En nimittäin anna hänen aavistaa, kuinka riippuvainen hänestä olen. Hän ei voi sietää riippuvaisuutta. Kaava menee niin, että jos minä rentoudun, hellitän ja uskallan tuntea turvallisuutta, hän ahdistuu ja pettää minua. Siksi esitän kovaa, itsenäistä ja omapäistä. Sanoin hänelle, että haluaisin Pääkaupunkiin, koska siellä minulla on ystäviä ja Itäisessä Kaupungissa en tunne ketään. Vaikka monta kertaa ainut ajatus, joka pitää minut hengissä, koskee tulevaisuutta hänen kanssaan.  Ehkä sitä tulevaisuutta ei olekaan olemassa. Pilvilinnani yhteenmuuttamisesta romahtivat. Kuulin Jarkon äidiltä, että Jarkko olikin mennyt katsomaan asuntoa yhdessä kaverinsa kanssa. Menin suunniltani kiukusta ja surusta ja ...

Lähden huomenna Kotikaupunkiin kesäksi. Lähdön hetkellä elämäänsä voi tarkastella melko objektiivisesti, ilman tunnekuohuja. Ehkä se johtuu siitä, että kaiken näkee ikään kuin etäisyyden päästä.  Tästä lukuvuodesta piti tulla hyvä ja vakaa, ja tästä blogista piti tulla kuvaus täydestä elämästä iloineen ja suruineen. Mutta päivitykseni viime vuoden sisällä ovat pikemminkin dokumentti prosessista, jossa yksi ihminen hitaasti, mutta varmasti, menettää tasapainonsa. Totean tämän ilman katkeruutta.  Vuosi on ollut vaikea, pimeä. Kun katson taakse, mieleeni tulevat yksinäiset kamppailut, epätoivon hetket, eristyneisyys ja tuskainen ihmissuhde. Kurjuus on pitkälti omaa syytäni. Olisi pitänyt olla aktiivisempi: harrastaa enemmän, käydä ulkona enemmän, tavata useampia ystäviä. Sen sijaan vetäydyin usein yksinäisyyteen pohtimaan toivotonta rakkaussuhdettani ja omaa mielenterveyttäni. Ensi vuonna siihen ei ole varaa. Edes Maria ei asu silloin Opiskelukaupungissa. Minun pitää...

Yliopisto on kiinni. Veljen lukio on kiinni. Isä tekee etätöitä, kunnes joutuu lomautetuksi. Mummo on kotikaranteenissa. Äiti on hoitaja ja siis käy töissä. Itse olen viettänyt viime viikon yksin Opiskelukaupungissa etäopiskellen, kaivaten kotia ja läheisiäni, yrittäen pysyä positiivisena kasvavasta huolesta ja surusta huolimatta.  Jarkko oli luonani viime viikonloppuna. Silloin tuntui vielä normaalilta ja turvalliselta matkustaa junalla. Tämä oli ensimmäinen tapaamisemme sen jälkeen, kun olimme tehneet eroa monta viikkoa, treffailleet muita ihmisiä ja menneet kihloihin puhelimessa. Eikä se mennyt hyvin. Jarkko oli kiltti, huomaavainen ja innostunut. Enkä itse osannut muuta kuin vittuilla,  ärsyyntyä ja olla vihainen. Tunteeni ovat niin ristiriitaiset, että minua pelottaa ja ahdistaa. Olen aina halunnut häntä, hänet. Mutta nyt kun Jarkko haluaa sitoutua, en itse enää tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan . Toisaalta rehellisesti haluan yhteisen elämän - toisaalta koko ...

Jarkko puhuu usein loppuelämästä. Hän punnitsee suhdettamme sillä mitalla, että voiko hän olla kanssani koko loppuelämänsä. Itse en pysty ajattelemaan siten. Tai halua. Minulle riittää se, miten asiat ovat nyt. Sitä paitsi minua ahdistaa, kun tiedän miten raskaasti Jarkko ajattelee. Ihan kuin hän koko ajan tarkkailisi minua, arvostelisi, miettisi, että olenko minä tarpeeksi hyvä sijoitus loppuelämäksi💥. En halua alkaa ajatella samoin, mutta olen silti kyllästynyt siihen, miten epävarma suhteemme on. Viime kesänä olimme Jarkon ystävän häissä. Tuore aviomies haki minua tanssimaan ja kysyi lattialla: "Mitä te Jarkon kanssa enää mietitte?" Minä nauroin, ettemme ikinä menisi naimisiin, ettemme ikinä pystyisi suunnittelemaan mitään kaukaisempaa kuin "viikon kuluttua". Kuitenkin olen ollut tässä suhteessa viisi vuotta - on ja off mutta kuitenkin. Viisi vuotta sitten olin kuusitoista ja viiden vuoden kuluttua kaksikymmentäkuusi. Se pistää ajattelemaan. Aika kuluu,...

Tunnen itseni muukalaiseksi omassa kaupungissani. Kotikaupunki... sataman lempeät valot, vanhan kaupungin iättömät mukulakivikadut, kaupunkipuistojen kultaiset lehmukset: katson kaikkea tuttua ja ikonista tuntien ikävää, mutta saamatta näkemääni yhteyttä. Kaupungin silhuettiin on noussut korkeita rakennuksia, ja eksyn uusille teille ja aukioille. Mutta muutakin on muuttunut kuin vain fyysinen ympäristö. Vanhat ystävät ovat lähteneet ja hajonneet maailmalle. Jokaisella lomalla yhä harvempi palaa. Ihan kuin en itsekään enää kokonaan kuuluisi tänne. Kotikaupunki on osa identiteettiäni ja juuriani, osa minua ikuisesti. Puhun yhä murretta, mikä on tietoinen valinta. Täällä on lapsuus, nuoruus, tuhansia muistoja. Mutta elämäni taitaa olla jo muualla.  En kuulu Opiskelukaupunkiinkaan, vaikka olen oppinut rakastamaan sitä. Sinne luomani siteet ovat rakkaita, mutta hauraita, koska perustuvat yliopistoon ja opiskelukavereihin. Vuoden päästä ensimmäiset meistä valmistuvat, ja suur...

Pienen kummipoikani isoveli pelaa jääkiekkoa, ja hänen joukkueellaan oli turnaus Opiskelukaupungissa. Kummipoikani isä A oli mukana huoltajana ja kutsui minut katsomaan peliä. Se oli jännittävää. Tiedän jääkiekosta aika vähän, mutta sitä oli silti hauskaa katsoa. Pelin kuviot oli helppo tajuta, kun pelaajat olivat nuorempia ja hitaampia kuin ammattilaiset.  Joukkue oli majoittunut Scandiciin, ja lähdin pelin jälkeen mielelläni mukaan hotellille syömään. Ei ole niin monta vuotta siitä, kun minä vielä kuuluin suvun lapsiin ja A aikuisiin. Nyt oli jotenkin hienoa keskustella yhdessä tasavertaisesti. Toki A tietää määrättömästi minua enemmän elämästä, ihmisluonnosta, vieraista kaupungeista ja kulttuureista, bisneksestä. Lisäksi hän on niin kohtelias, herttainen ja viisas maailmanmies, että tunsin itseni ihan prinsessaksi.  Myöhemmin illalla menimme vielä hotellin yökerhoon, ja seurueessa oli mukana poikien valmentajat ja muita vanhempia. Oli tosi hilpeää. Ehdin t...

Minulla on opiskeluani koskeva kriisi. Pääaineeni on minulle mieleinen, mutta laaja sivuaineeni kiinnostaa vain hetkittäin. Välillä mietin, että sotiiko koko minun maailmankatsomukseni kauppakorkeakoulun maailmankuvaa vastaan. Minä en sovi sinne. Minun ajatukseni eivät sovi sinne. En halua valtaa enkä rahaa, enkä halua irtisanoa ketään. En pysty ajattelemaan, että joku tunteva ja ajatteleva ihminen olisi pelkkä resurssi, tuotannontekijä. Olen aina pitänyt itseäni kunnianhimoisena. Mutta en minä ehkä kuitenkaan ole, en loputtomiin. Toki haluan menestyä. Mutta menestys ei tarkoita minulle välttämättä uraa ja omaisuutta, vaan kehittymistä ihmisenä, uusia ajatuksia ja onnistumista ihmissuhteissa. En kertakaikkiaan ole ihminen, jonka identiteetti rakentuisi työstä tai tittelistä. En samaistu mihinkään, enkä kuulu mihinkään - en nyt ainakaan kauppakorkeakouluun.  Mutta olen jo opintojeni puolivälissä. Opintosuoritukseni ovat ihan hyviä. En ole luovuttaja enkä keskeyttäjä, jote...

Tunnen lopullisuuden surullisen painon tänään, kun juna vie minua kotiin. On melkein kuin olisin lukenut kirjaa, jossa on liian monta uuvuttavaa jälkinäytöstä, mutta nyt olisin sulkenut kannen hiljaa, viimeisen kerran. Se on ohi. Se on takana. Tällä kertaa tiedän sen myös sydämessäni. Se ei edes johdu näistä viimeisimmistä, rumista näytelmistä, jotka toki ovat työntäneet minua yhä kauemmaksi Jarkosta. Minusta tuntuu, että minä olen muuttunut. Minä en enää tarvitse häntä, ja tämä auttoi minua ymmärätämään sen. Tai myöntämään. Monta kertaa olen erojemme jälkeen jatkanut elämistä Jarkkoa varten. Tekojeni takana on ollut halu osoittaa hänelle jotain. Ja koko ajan olen jossain syvällä alitajunnassani uskonut, että me kuulumme ja päädymme yhteen. Nyt minulla on aivan erilainen olo: ikään kuin jokin olisi kadonnut minusta, jokin tuttu ja ikuiseksi kuviteltu - rakkaus Jarkkoon kenties? Tuntuu kiihkottomalta, levolliselta ja huojentuneelta. Tämä on uuden aikakauden alku.

Minun pitää nyt aloittaa alusta ja unohtaa Jarkko. Pitää miettiä, kuka minä olen ja mikä tulevaisuuteni on ilman häntä. Hän on ollut osa minua niin kauan, että suoraan sanottuna pelottaa. Vaikka olen niin vihainen ja loukattu, sydämeni sykkii edelleen tuskaista rakkautta ja ikävää. Mutta hän ei halua minua - näin se nyt vain on, enkä mahda sille mitään.  En vain vieläkään saata uskoa sitä erokirjettä, ettei hän edes soittanut. Annoin hänelle harkinta-aikaa ja vapauden valita. Sisimmässäni tiesin, että hän halusi erota. Toivoin muuta, mutta tiesin kuitenkin. Pelkäsikö hän, että olisin heittäytynyt hankalaksi? En muuten olisi. Mutta mielestäni minulla olisi ollut oikeus tehdä kysymyksiä ja hänellä olisi ollut velvollisuus selittää.   Alkuun olin niin järkyttynyt ja vihainen, että aloin jo kirjoittaa suorasukaista, piikikästä vastausta. Mutta lopetin kesken - koska ei siitä mitään iloa olisi ollut. Tein päätöksen. En pidä enää ...

Kirjoitan junassa matkalla takaisin Opiskelukaupunkiin. Ulkona ohitse vyöryvät metsien syvänmustat silhuetit, mustat tiet ja pellot; silloin tällöin silmiini välähtää lämpimästi valaistuja, kodikkaita ikkunoita, autojen jonoja, jouluvalojakin jo. Olen väsyksissä ja nojaan raukeasti ohimoani ikkunalasiin. Viime viikonlopun tapahtumat kangastelevat edelleen ajatuksissani. Hieman epätodellisina, kuin puoliksi unohdettuna unena. Jarkko. Minä. Sanoinkuvaamaton rakastelumme niinä lyhyinä, varastettuina päivinä: se pimeä huuma, se syvälle upottava hurma. Pyörryttää ajatella. En ole vieläkään laskeutunut maan pinnalle ihan kokonaan. Mutta vieläkin päihdyttävämpää kuin seksi, olivat sanat, jotka sanottiin. "Minä oon tavannut monia tyttöjä eromme jälkeen", Jarkko kertoi, "eikä niissä ihmisissä ole ollut mitään vikaa, vaan vika on minussa. Oon tiennyt jo kauan, miksi seurustelu ei onnistu. Syy on se, että olen etsinyt heistä sinua, mutta eihän sinua ole kuin yksi maail...

Toukokuisena iltapäivänä pyöräilin rautatieasemalle Jarkkoa vastaan sisälläni tunnetilojen cocktail, villi eikä välttämättä hyvänmakuinen sekoitus jännitystä, odotusta, vihaa, iloa, kipua, rakkautta. Ensimmäisenä ja vahvimpana läsnä oli kuitenkin outo varautunut varovaisuus. Mikään puheenaihe ei oikein tuntunut turvalliselta tai luontevalta. Olimme keväällä puhuneet ja kirjoittaneet toisillemme paljonkin, ja niissä keskusteluissa olivat olleet ovet auki toistemme sieluihin. Mutta nyt kun tapasimme kaiken jälkeen tunnustellaksemme yhteen palaamisen mahdollisuutta, odotin enemmän. Tahdoin ehdottoman rakkaudentunnustuksen, sydämestä tulevia anteeksipyyntöjä ja katumusta. Suuria eleitä. Polvilleenheittäytymistä. Ruusuja. Mutta ei tilanne ollut niin selkeä omastanikaan puolestani. Suhteessamme oli ollut paljon hyvää, mutta myös huonoa. Meidän olisi pitänyt pystyä kohtaamaan ne asiat ja toisemme, puhumaan ongelmistamme, puhumaan erosta ja sen syistä, yhteenpalaamisesta ja sen syistä...

Pääsykoepäivänä Opiskelukaupunki teki minuun jopa suuremman vaikutuksen kuin itse valintakoekaan. Oli kaunis, kesäkuinen päivä, ja minulla oli paljon ylimääräistä juna-aikataulujen suomaa aikaa. Kävelin ympäriinsä kartan kanssa, ihastuin kaikesta ja näin kaiken kiinnostavana ja ihmeellisenä: korkeat talot, puistot, ikivanhat kirkot. Kokeeseen sisältyi englanninkielinen haastattelu, johon saavuin pää niin onnellisesti pyörällä kaupungin tunnelmasta ja omista unelmistani, että unohdin kokonaan jännittää. Meille syntyi haastattelijan kanssa aito keskustelu, jossa syntyi oikeita ajatuksia vaihdettavaksi. Kun opettaja kiitti minua haastattelun päätteeksi, vastasin automaattisesti: "It was a pleasure" - ja kaikki, sekä haastattelijani että keskustelua seuranneet arvostelijat, herähtivät vapautuneeseen nauruun. Oliko nauru ollut hyvä vai huono merkki ja oliko reaktioni ollut jotenkin nolo? Tästä sain vihiä vasta tulokset saatuani. Pääsin sisään sekä yhteispiste- että haastattel...

Ylioppilasjuhlani. Päivä oli yksi alkukesän kylmimmistä ja tuulisimmista, mutta silti täynnä kesäkuun kuultavaa valoa, valkoisia kukkia kuohuvia omenapuita, heleää vehreyttä, linnunlaulua. Kun olin tilaisuudessa saanut ruusun, lakin ja todistuksen ja kävellyt paikalleni riviin seisomaan, katsoin todistustani. Siinä olikin neljä ällää, vaikka olin saanut ennakkotiedon viidestä. Minua alkoi pyörryttää ja melkein itkettää harmista. Eihän siinä nyt  oikeasti  itkun aihetta ole, mutta minkäs teet - tällaista on olla kympin nörttityttö. Juhlia oli edeltänyt valtava hössötys, paniikki siivoamisesta ja leipomisesta, monta väsynyttä riitaa, äiti seisomassa ovellani uupuneena: enkö voisi siivota keittiön kaappeja, minä tuskailemassa: missä välissä ehdin lukea pääsykokeisiin. Mutta itse juhlani olivat sitten ihanat, lämpimät, hauskat, kaiken vaivan arvoiset. On hassu tunne, kun huomaa, että aikuiset alkavat puhua kuin vertaiselleen, kuin toiselle aikuiselle. Että vähän aikaa sit...

Lopputulos pitkästä keskustelustamme oli päätös olla tekemättä mitään, antaa ajan kulua ja olla vaatimatta toisiltamme mitään. Melkoinen antikliimaksi oikeastaan kaiken jälkeen. Mitä sitten odotin ja halusin? Että olisimme vannoneet ikuista rakkautta? No ei. Kaikki on liian monimutkaista. Omatkin tunteeni ovat ristiriitaiset. Minua ahdisti ajatus yhteen palaamisesta. Tuntui kuin olisin ollut loukussa tai kuin siipeni olisi katkaistu. Siitä huolimatta tämä päätös olla palaamatta yhteen heitti minut takaisin kärsimään eroamisen tuskaa, tosin pienoiskoossa. Mutta kieltäydyn enää olemasta onneton. En aio vaivata päätäni sillä, mitä olisi voinut olla tai mitä voisi olla. Peruutin jo sovitun tapaamisen Jarkon kanssa, koska otimme Anun kanssa äkkilähdön perjantaiksi. Viikko merta ja aurinkoa ja hauskanpitoa ja unohdusta ja rakkain ystäväni. Tulevaisuudessa on niin paljon odotettavaa: ylioppilasjuhlat, pääsykokeet, ristiäiset (serkkuni T. pyysi minua kummiksi toiselle kaksospojistaa...

Ei elämä onneksi ole pelkkää parisuhdekriiseilyä. Muutakin on meneillään, isojakin asioita ja jopa elämänvalintoja. Pitkin talvea kypsyttelin ajatusta kauppakorkeakoulusta, ja sinne päätin myös lopulta hakea. Opiskelussa viehättää suuntautumisvaihtoehtojen paljous: juridiikkaa, kieliä, matematiikkaa, sosiologiaa, markkinointia, laskentaa. Hankimme pääsykoekirjat yhteiseksi kahden lukiokaverin kanssa ja vaihdamme kirjoja viikon välein. Tällä hetkellä pöytäni kulmalla lepää Yrityksen taloushallinto tänään, ja viime viikolla viehätyin kansantaloustieteestä. Vaikka olisin voinut hakea kotikaupunkiin, niin ensisijaiseksi valinnakseni päätyi kuitenkin toinen kaupunki. Siellä on perinteikäs koulu, ja minulla on aina ollut paikkakunnasta positiivinen mielikuva. Mitään siteitä kyseiseen kaupunkiin ei ole: olen käynyt siellä kerran 12-vuotiaana, ja se sijaitsee aivan toisella puolella Suomea. Kotikaupungissa opiskeleminen ja asuminen olisi sekä halvempaa että monin tavoin helpompaa, ja ...

Siinä se sitten tuli. Ei se mikään yllätys ollut. Olen itsekin pyöritellyt ajatusta kauan. Aika on ollut kypsä kauan.  Ilmeisesti Jarkko oli tavannut jonkun tytön viikonloppuna. Se, että hän ei malttanut olla kertomatta minulle, tuntui niin hupsulta ja hänen luonteeseensa sopivalta, etten edes voinut vakavissani loukkaantua. Loppujen lopuksi tuntuu keventävältä, että Jarkko päätti näin ja tällä tavoin. Olen helpottunut, että voin lopettaa hänen kanssaan ilman syyllisyyttä. Keskustelumme oli lopulta hämmentävän asiallinen. Puhuimme ajatuksistamme ja tunteistamme ja sovimme tapaavamme vielä kerran. Jarkko alkoi itkeä, ja tajusin yhtäkkiä: ei ole enää minun asiani lohduttaa. Kyllä minuakin alkoi itkettää. Mutta ei kaduttaa. Sitten puhelun jälkeen olin vapaa nainen. Menin huuhtelemaan kasvoni ja niistämään nenäni ja istuin työpöytäni ääreen jatkamaan lukemista. Kirjoitukset alkavat huomenna - minulla ei ole aikaa jäädä itkemään. Eikä tuntunutkaan paljon miltään, ei itkettä...

Kirjoitin viikko sitten kotielämästä, joka on ollut viime viikkoina kuin pahaa unta. Takana oli taas yksi epätoivoinen viikonloppu, ja minä olin pohjattoman väsyksissä ja lohduton. Kirjoitin yhdestä raadollisesta kohtauksesta isän kanssa turhan yksityiskohtaisesti. Aamuyöllä heräsin yhtäkkiä säpsähtäen. Mitä jos päivityksestäni seuraisi jotain? Jos jotenkin se johtaisi siihen, että jokin viranomaistaho puuttuisi elämäämme? Hapuilin pimeässä puhelimeni ja poistin artikkelin. Ehkä sitä ei ehtinyt monikaan lukea. Kun isä on humalassa, hänen persoonansa muuttuu. Ensin leppoisaksi. Hänen äänensä muuttuu jotenkin pyöreämmäksi, pehmeämmäksi ja hän naurahtelee teennäisen lämpimästi. Vihaan sitä ääntä, tiedän mitä se enteilee. Kun juomakausi kestää pitempään, niin kuin nyt, hänestä tuli ärtyisä ja käsittämättömän ilkeä. Ilkeys toimii kahdella piinaavalla tasolla: ensinnäkin häneltä löytyy niin rumaa ja alhaista sanastoa, että sen kuuleminen tekee pahaa, saa silmät vaistomaisesti sulkeutuma...