Muukalaisuudesta ja kuulumisesta

Tunnen itseni muukalaiseksi omassa kaupungissani. Kotikaupunki... sataman lempeät valot, vanhan kaupungin iättömät mukulakivikadut, kaupunkipuistojen kultaiset lehmukset: katson kaikkea tuttua ja ikonista tuntien ikävää, mutta saamatta näkemääni yhteyttä. Kaupungin silhuettiin on noussut korkeita rakennuksia, ja eksyn uusille teille ja aukioille. Mutta muutakin on muuttunut kuin vain fyysinen ympäristö. Vanhat ystävät ovat lähteneet ja hajonneet maailmalle. Jokaisella lomalla yhä harvempi palaa. Ihan kuin en itsekään enää kokonaan kuuluisi tänne. Kotikaupunki on osa identiteettiäni ja juuriani, osa minua ikuisesti. Puhun yhä murretta, mikä on tietoinen valinta. Täällä on lapsuus, nuoruus, tuhansia muistoja. Mutta elämäni taitaa olla jo muualla. 

En kuulu Opiskelukaupunkiinkaan, vaikka olen oppinut rakastamaan sitä. Sinne luomani siteet ovat rakkaita, mutta hauraita, koska perustuvat yliopistoon ja opiskelukavereihin. Vuoden päästä ensimmäiset meistä valmistuvat, ja suurin osa lähtee. En usko hakevani sieltä töitä. Haluaisin kuitenkin asua lähempänä Kotikaupunkia. Erityisesti haluan olla lähellä Mummoa hänen viimeisinä vuosinaan. 

En tiedä. Tulevaisuus riippuu niin monesta palasesta, joiden pitää ensin loksahdella kohdilleen. Nyt elämä on kaikessa epävarmuudessaan ihanasti auki.