Absoluuttinen nollapiste

Muutama suhteellisen fine päivä. Sitten tilanne repeää jostain mitättömästä syystä. Emme pariin tuntiin puhu sanaakaan. Sitten infernaalinen, hysteerinen riita: huudamme ja itkemme ja paiskomme ovia. Viimeisenä yönä puhumme aamuviiteen asti - tai ei se taaskaan ole puhumista keskinäisen ymmärtämisen vuoksi, vaan pikemminkin hyytävänkauheaa epäkeskustelua. Olisi parempi, jos Jarkko huutaisi minulle. Mutta hänestä tulee jäisenkylmä kivikasvo; hän kätkee kaikki tunteensa ja aidot ajatuksensa. Hän ei kerro oikeita asioita, niitä joita miettii: sen sijaan hän hymyilee kalseasti, ivailee ja replikoi. Hänen tarkoituksensa on piilottaa sisimpänsä minulta. Se saa minut aivan järjiltäni. Alan itse puhua puhumistani, ravistelen häntä sanoillani hereille, kärjistän omia mietteitäni saadakseni irti minkä tahansa aidon reaktion. Mutta Jarkko katoaa yhä syvemmälle piiloon itsensä sisälle.

Suhteessamme on ollut helvetillisiä aikoja, mutta tämä pääsiäinen on absoluuttinen nollapiste. Kaikki kuplat ovat nyt puhjenneet. Tätä loukkaamista ja vihaa, tätä tahallista toisen satuttamista ei enää pyhitä mikään rakkaus tai intohimo. Mitä me viileästi lauomme toisillemme, ei voi sanoa ääneen kukaan, joka rakastaa. Ei voi kuunnella kukaan - ja yhä rakastaa. 

En minä Jarkkoa vihaa enkä inhoa - en vain kestä häntä. En tunne mitään, vain tuskaa. 

Yritän miellyttää ja päädyn loukkaamaan

S. soitti olevansa käymässä Opiskelukaupungissa, ja lupasin tavata. Ajattelin, että eihän kyse ole mistään. S. on ystävä. 

Asia ei tietenkään ole niin viaton ja yksinkertainen, koska tiedänhän minä, että S. on - no, rakkaus on liian vahva sana. Mutta sanotaan, että hän on aina ollut kiinnostunut minusta. Vaikka hän ei ole sanonut mitään vuosiin, mitään raskauttavaa siis. Toisaalta hänen ei edes tarvitse. 

Tapasimme torin kulmalla kahdeksalta illalla. Erosimme sillalla yhdeltä yöllä, autiona hetkenä. Joki kimalsi mustana samettina allamme, viiltävä yötuuli puhalsi mereltä, kuu oli hopeisen kirkas ja päidemme päällä loistivat Orion, Otava, Kassiopeia ja Perseus. S. katsoi minua hymyillen, odottaen. Hiljaisuus venyi. Olisi pitänyt sanoa vaikka mitä. Esimerkiksi: "Olen mennyt kihloihin sitten viime tapaamisemme." Sen sijaan sanoin: "Hyvää yötä, kirjoitellaan."

Sitten ajoin pyörällä kotiin niin kovaa kuin ikinä pääsin, silmittömästi pitkin öisiä, tyhjiä katuja. Pakoon. Häntä. Itseäni.  

Olen murehtinut omaa huonouttani, epätäydellisyyttäni ja osaamattomuuttani. Että yritän niin hirveästi miellyttää kaikkia ja päädynkin loukkaamaan kaikkia. S:a, joka oikeutetusti ihmettelee, miksi mitään ei tapahtunut eikä mitään selvitetty. Jarkkoa, kumppaniani, rakastettuani.

Sanon itselleni: 

Opettelisit olemaan varomatta liikaa, Niina. Opettelisit ottamaan riskin ja avautumaan ajatuksistasi ja haluistasi, demoneistasi. Opettelisit elämään ja tekemään oikeita valintoja. 

Ehkä sitten jonakin päivänä voisit antaa jolle kulle jotakin kokonaista, aitoa ja puhdasta. Voisit olla jonkin arvoinen. 

Kun paras ystävä ghostaa

Paras ystäväni Anna kirjoitti minulle viimeksi helmikuussa ja silloinkin vain menevänsä käymään Kotikaupunkiin. Olin itse juuri silloin kotona Veljen vanhojentansseissa, enkä lukenut hänen meiliään ennen kuin palattuani. Anna tiesi kyllä minun olinpaikkani. Ihmettelin, miksei hän voinut soittaa, kun kerran olimme samassa kaupungissa. 

Sen jälkeen olen kirjoittanut pari kertaa. Lähetin jopa viestin, jossa kerroin olevani huolissani, kun hänestä ei kuulu mitään. Sitten viime viikolla Kotikaupungissa törmäsin Annan äitiin ja vaihdoimme pari sanaa turvavälin päästä. Hän jutteli Annan ja tämän poikaystävän uudesta asunnosta olettaen, että minä olisin ollut kartalla. Anna on siis muuttanut keväällä yhteen poikaystävänsä kanssa. En kehdannut sanoa, etten edes ollut tiennyt.  

En tiedä. Ehkä onnellisuus vaikuttaa häneen näin: hän unohtaa entiset ystävänsä tai ei vain onneltaan ehdi ajatella heitä. 

Minusta tuntuu pahemmalta kuin kaikki Jarkon pettämiset yhteensä. Koska kyse on erilaisesta ihmissuhteesta. Jos ystävien elämään tulee uusia ihmisiä, minkään ei pitäisi estää yhteydenpitoa vanhoihin. Olemme olleet ystäviä kuusivuotiaista saakka, ja rakastan häntä yli kaiken. Haluaisin kovasti olla mukana hänen elämässään ja iloita hänen kanssaan, kun hän on löytänyt rakkauden. Ja tietysti haluaisin jakaa hänen kanssaan omat tylsät elämänkäänteeni. Mutta ei se taida riittää, jos vain toinen haluaa pitää yhteyttä. 

Uskoin, että Anna pysyisi elämässäni, vaikka maa järkkyisi, vuoret kaatuisivat ja meret kuivuisivat. Ehkei se sitten ollutkaan niin.