Yritän miellyttää ja päädyn loukkaamaan


S. soitti olevansa käymässä Opiskelukaupungissa, ja lupasin tavata. Ajattelin, että eihän kyse ole mistään. S. on ystävä. 

Asia ei tietenkään ole niin viaton ja yksinkertainen, koska tiedänhän minä, että S. on - no, rakkaus on liian vahva sana. Mutta sanotaan, että hän on aina ollut kiinnostunut minusta. Vaikka hän ei ole sanonut mitään vuosiin, mitään raskauttavaa siis. Toisaalta hänen ei edes tarvitse. 

Tapasimme torin kulmalla kahdeksalta illalla. Erosimme sillalla yhdeltä yöllä, autiona hetkenä. Joki kimalsi mustana samettina allamme, viiltävä yötuuli puhalsi mereltä, kuu oli hopeisen kirkas ja päidemme päällä loistivat Orion, Otava, Kassiopeia ja Perseus. S. katsoi minua hymyillen, odottaen. Hiljaisuus venyi. Olisi pitänyt sanoa vaikka mitä. Esimerkiksi: "Olen mennyt kihloihin sitten viime tapaamisemme." Sen sijaan sanoin: "Hyvää yötä, kirjoitellaan."

Sitten ajoin pyörällä kotiin niin kovaa kuin ikinä pääsin, silmittömästi pitkin öisiä, tyhjiä katuja. Pakoon. Häntä. Itseäni.  

Olen murehtinut omaa huonouttani, epätäydellisyyttäni ja osaamattomuuttani. Että yritän niin hirveästi miellyttää kaikkia ja päädynkin loukkaamaan kaikkia. S:a, joka oikeutetusti ihmettelee, miksi mitään ei tapahtunut eikä mitään selvitetty. Jarkkoa, kumppaniani, rakastettuani.

Sanon itselleni: 
Opettelisit olemaan varomatta liikaa, Niina. Opettelisit ottamaan riskin ja avautumaan ajatuksistasi ja haluistasi, demoneistasi. Opettelisit elämään ja tekemään oikeita valintoja. 

Ehkä sitten jonakin päivänä voisit antaa jolle kulle jotakin kokonaista, aitoa ja puhdasta. Voisit olla jonkin arvoinen. 




Kommentit

  1. Häpeä. Häpeä siitä, että uskaltautuessaan avaamaan suojamuurinsa tulisi paljastaneeksi jotain liikaa. Jotain sellaista, mikä voisi lopulta satuttaa itseä tai jotain toista. Se saa sanat juuttumaan kurkkuun, estää esittämästä kysymyksiä, jotka voisivat mahdollisesti avata uusia pieniä polkuja elämämme narratiiviin. Pelkäämme lopulta niin paljon omia sanojamme, sillä sanat ovat voimakkain ase ja niissä piilee mahdollisuus vakavaan loukkaantumiseen. Fyysiset vammat parantuvat kyllä, mutta henkiset haavat arpeutuvat hitaasti.

    Ei aina, mutta hyvin usein asia on näin. Tai sitten arkailemme hyppyä tuntemattomaan. Sota ja rakkaus tuntuvat aina hohdokkaalta nojatuolissa takkatulen ääressä. On aivan toisenlaista astua noille kahdelle taistelukentälle omin jaloin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eroottinen päiväuni

Kun paras ystävä ghostaa

Kuinka paljon silloin rakastit minua, kun petit?

Kiitos ja näkemiin

Kriisin jälkeen

Siedätyshoitoa häpeään

Muuri välillämme

Tuskinpa soitan takaisin.