Mansikkapelloilla, ikuisesti

  Isän kanssa tuli jälleen riitaa kotona. Hän on alkanut taas juoda samoin kuin silloin hirveimmillään kaksi kesää sitten. Ihan rehellisesti yritin tällä kertaa olla aikuinen ja järkevä ja koetin puhua hänen kanssaan. Ei se kannata. Hän on liian sairas. Ei hän pysty erittelemään tunteitaan ja avautumaan ajatuksistaan. Hän on vainoharhainen ja kieroutunut ja elää omassa pimeässä maailmassaan, irrallaan todellisuudesta. Joskus tuntuu pelottavasti, että hän on jo lopettanut kyselemisen, havainnoinnin, toisten huomioimisen, sanalla sanoen kaiken ajatustyön ja älyllisen prosessoinnin. On kuin hän vain toistaisi rutiinejaan ajatuksetta kuin rikkinäinen kone. Ja rutiineja ovat juominen, valehtelu, salailu, väkivalta.  Kun siis yritin puhua, isä alkoi huutaa ja uhkasi lyödä. Kun senkin on kerran tehnyt, niin seuraavalla kerralla se ei ole isokaan juttu. Voi jopa mennä pitemmälle.   Haluan näyttää isälle, että raja kulkee tässä. Niin kauan kun hän vain jatkaa juomista, hänell...

Nämä kaameat päivät ennen kuukautisia! Olen sekopäinen ja keskittymiskyvytön, itken vuolaasti pienimmästäkin syystä enkä pysty mihinkään. Ehkä on helppoakin selittää itselleen, että ylireagointini johtuu hormoneista ja että olisi turhaa yrittää tehdä mitään hyödyllistä. Sillä nimettömällä kaipauksella, jota olen viime aikoina tuntenut, ei silti ole mitään tekemistä kehoni rytmien kanssa. Olen ollut surullinen, tyytymätön elämääni. Jotain minulta puuttuu, aivan konkreettisesti puuttuu. Tuntuu, kuin en aivan olisi ihan elossa, olemassa, ainakaan kaikin voimin. Minä vain vilkuilen elämää puoleksi suljettujen silmäluomieni raosta ilman ajatuksen ja tunteen kipinää. Paneudun töihini huokaillen. Olen välimatkan päässä jokaisesta tuntemastani ihmisestä. Tarvitsen ulkoilmaa, keskustelua, opintopisteitä - mutta ehkä eniten pirskauksen romantiikkaa. Kaipaan kauneutta. Haluan pukeutua pitsiin ja korkeisiin korkoihin. Haluan maalata huuleni tummanpunaiseksi ja kammata hiukseni mustiksi, si...

Tunnen itseni muukalaiseksi omassa kaupungissani. Kotikaupunki... sataman lempeät valot, vanhan kaupungin iättömät mukulakivikadut, kaupunkipuistojen kultaiset lehmukset: katson kaikkea tuttua ja ikonista tuntien ikävää, mutta saamatta näkemääni yhteyttä. Kaupungin silhuettiin on noussut korkeita rakennuksia, ja eksyn uusille teille ja aukioille. Mutta muutakin on muuttunut kuin vain fyysinen ympäristö. Vanhat ystävät ovat lähteneet ja hajonneet maailmalle. Jokaisella lomalla yhä harvempi palaa. Ihan kuin en itsekään enää kokonaan kuuluisi tänne. Kotikaupunki on osa identiteettiäni ja juuriani, osa minua ikuisesti. Puhun yhä murretta, mikä on tietoinen valinta. Täällä on lapsuus, nuoruus, tuhansia muistoja. Mutta elämäni taitaa olla jo muualla.  En kuulu Opiskelukaupunkiinkaan, vaikka olen oppinut rakastamaan sitä. Sinne luomani siteet ovat rakkaita, mutta hauraita, koska perustuvat yliopistoon ja opiskelukavereihin. Vuoden päästä ensimmäiset meistä valmistuvat, ja suur...

Isä on ollut kuntoutushoidossa kuukauden. On vaikeaa arvailla, millainen hän nyt on. Puhelimessa hän on kuulostanut terveeltä, energiseltä ja toiveikkaalta. Hän on tehnyt paljon päätöksiä. Mutta päätöksiä on kai helppo tehdä, kun on irrallaan kaikesta. Aika näyttää, kestääkö isä elämän selvin päin. Toisaalta haluan sydämestäni uskoa häneen, toisaalta en voi olla epäilemättä, en kaiken jälkeen.  Äiti on ollut uskomattoman vahva. Hänen on täytynyt kasvaa, kun isä on heikentynyt. Hän kantaa kaiken: isän, Veljen, minut, mummon, työn. Silti hän ei näänny, vaan tuntuu uudistuvan. Nytkin hän aikoo aloittaa aikuisopiskelun ja suorittaa ylemmän oman ammattinsa tutkinnon.  Minä en jaksaisi. En ole synnynnäinen selviytyjä. Pohjimmiltani haluan vain olla rauhassa ja turvassa, kaukana elämän kuohuista. Onhan minun ollut pakko käydä läpi kriisejä itsenikin. Mutta ensimmäinen ajatukseni on aina, etten selviä enkä jaksaisi ponnistella. Minun pitää etsiä elämänhalua ja sitkeyttä. Äi...

Selailin kevään ja alkukesän päivityksiäni: raakoja, kevytmielisiä, murheellisia tarinanpätkiä. Kun tänään avasin läppärin ja katsoin tyhjää ruutua, ehkä unelmoinkin avaavani samalla uuden elämän, uudenlaisen elämän: tyynemmän, vakaamman ja puhtaamman. On vaikea myöntää haluavansa muutosta. Tai ehkä sitäkin pelottavampaa on huomata jo muuttuneensa.  Halusin ennen vapautta, kehittymistä, sivistystä, menestystä, vieraita maita, jännittäviä ihmissuhteita. Parin viime vuoden aikana on tapahtunut paljon sellaista, mikä on pakottanut ottamaan askelen taakse ja kysymään: "Mitä haluan? Mikä on tärkeää?" Ensimmäinen ja suurin ongelmani on isäni. Hänen alkoholisminsa on viime vuosina pahentunut ja pahentunut ja riistäytynyt käsistä. Isän persoonallisuus on niin vääristynyt, ettei häntä tunne enää samaksi ihmiseksi. Hänen ainaiset valheensa ja kieroilunsa... Kun hän sanoo jotain, pitää heti miettiä, mitä tässä on takana, mitä hän yrittää sanoillaan salata ja peittää.  Vii...

Vaihtelun vuoksi päivitys kaikesta muusta paitsi suhde- ja tunne-elämäni sotkuista. Koska elämässä on onneksi niin paljon muutakin! Talvipäivät ovat nyt henkeäsalpaavan ja vaarallisen kauniita. Taivas on viiltävänsininen ja korkea kuin katedraalin holvikatto. Lumi kuorruttaa puiden oksia niin, että kaikki muodot ovat pyöreitä ja pehmeitä. Pakkanen tanssittaa ilmassa säihkyvää, kristallista kimallusta. Siniset hetket saapuvat aamuisin jo hivenen aikaisemmin ja iltapäivisin hetkisen myöhemmin. Seuraan auringonnousun ja -laskun kellonaikoja ja iloitsen jokaisesta minuutista, jolla päivä pitenee.  Kevätlukukausi on alkanut joululoman jälkeen vauhdikkaasti. Toisena opiskeluvuonna suurin osa perusopinnoista alkaa olla suoritettu ja saan keskittyä pääaineeseeni. Viihdyn vuokrayksiössäni paljon paremmin kuin viimevuotisessa soluasunnossa. Tämä tuntuu omalta kodilta. Talo on rauhallinen ja hauskasti vanhanaikainen: täällä on pyykkitupa ja jopa mankelihuone. Pyykkituvan saa vuok...

Minulla on oma, oikea koti Opiskelukaupungissa, niin ihanaa! Äiti tuli kanssani junalla, ja kävimme yhdessä katsomassa tarjolla olleita vuokra-asuntoja. Tätä valittua pikku yksiötä vuokrasi vanha rouva, joka oli niin mukava ja herttainen. Hän kuunteli mie-sie-kieltämme mielellään, jotenkin liikuttuneena ja kertoili, että hänelläkin on karjalaiset juuret, mutta murre oli karissut jo lapsena kiusaamisen takia.  Rouva oli ollut vuosikymmenet töissä paikallisessa tehtaassa, mutta on jo pitkään ollut eläkkeellä. Hän oli asunut siinä yksiössä nuorena yksinhuoltajana ja kasvattanut poikaansa. Minua kiehtoo, että asunnolla on historia ja tarina. Teimme vuokrasopimuksen, ja sitten rouva halusi tarjota meille kahvit vielä kesäisellä torilla, koska hänellä "oli niin hyvä mieli." Niin on minullakin. Asunto ei ole hieno eikä tilava, mutta se tuntuu kodilta. Näen ikkunasta kauas: kolmen kirkon tornit ja kaukaa jopa aavistuksen merestä. Yliopistolle ...

Tunnen lopullisuuden surullisen painon tänään, kun juna vie minua kotiin. On melkein kuin olisin lukenut kirjaa, jossa on liian monta uuvuttavaa jälkinäytöstä, mutta nyt olisin sulkenut kannen hiljaa, viimeisen kerran. Se on ohi. Se on takana. Tällä kertaa tiedän sen myös sydämessäni. Se ei edes johdu näistä viimeisimmistä, rumista näytelmistä, jotka toki ovat työntäneet minua yhä kauemmaksi Jarkosta. Minusta tuntuu, että minä olen muuttunut. Minä en enää tarvitse häntä, ja tämä auttoi minua ymmärätämään sen. Tai myöntämään. Monta kertaa olen erojemme jälkeen jatkanut elämistä Jarkkoa varten. Tekojeni takana on ollut halu osoittaa hänelle jotain. Ja koko ajan olen jossain syvällä alitajunnassani uskonut, että me kuulumme ja päädymme yhteen. Nyt minulla on aivan erilainen olo: ikään kuin jokin olisi kadonnut minusta, jokin tuttu ja ikuiseksi kuviteltu - rakkaus Jarkkoon kenties? Tuntuu kiihkottomalta, levolliselta ja huojentuneelta. Tämä on uuden aikakauden alku.

Olen Kotikaupungissa ja kotona. Irtisanoin soluni vuokrasopimuksen ja ensi syksyksi aion hankkia oikean asunnon, oman kodin. Kaipaan kyllä Opiskelukaupungin vilinää, suuren maailman tuntua, niitä katuja, puistoja ja jokea, joita olen oppinut rakastamaan kaukaa niin kuin tuntematonta rakastetaan. Ehkä en kuulu sinne vielä, mutta palaan mielelläni, kun kesä päättyy.     Kotikaupunki tuntuu uneliaalta ja tutun turvalliselta, ja elämä juuri nyt on hiljaisen tyytyväistä. Minulla on kesätyö myyjänä tavaratalon kodintarvikeosastolla. Työ on mukavaa ja vaikka opittavaa on, pärjään. Pääsääntöisesti asiakastyö sopii minulle: olen luonteva ystävällisessä, kevyessä jutustelussa, osaan suositella tuotteita ja myydä siinä sivussa. Työpäivät päättyvät viideltä tai kuudelta, pyöräilen kotiin, ja illat soljuvat hiljaiselossa. Neulon, luen kirjastosta haalimiani romaaneja, nukun Kissin vieressä, hupsuttelen ja nauran Veljen kanssa, kävelen rannassa ja metsässä. Mummo on päässyt sairaal...

Olen määrännyt itselleni Opiskelukaupunki-kuurin, koska olen miettinyt, että kotona käyminen on vähän kuin pakenemista. Olen jatkanut autoilua viikonloppuisin Kotikaupunkiin ja takaisin Marian kanssa, vaikka olosuhteet ovat muuttuneet. Hänellä on siellä poikaystävä, mutta minulla ei. Yritän ottaa Opiskelukaupungin haltuun ja tuntea sen kodiksi. Tuntea itseni kokonaisemmaksi. Siihen auttavat jo ensimmäiset merkit keskitalven väistymisestä: hieman pidempi valoisa aika, linnunlaulu, kimaltavat hanget. Lukujärjestyksenikin on höyhenenkevyt, ainoastaan 28 tuntia viikossa. Minulla on ihanasti aikaa harrastaa. Olen käynyt opiskelijaliikunnan tanssillisilla ryhmäliikuntatunneilla lähes päivittäin. Mitä tunne-elämääni tulee, niin se nukkuu armeliasta talviunta. Olen laimean jännittynyt harkinta-aikamme päättymisen takia viikon kuluttua, mutta enimmäkseen yritän olla ajattelematta. Valmistelen itseäni pettymiseen enkä uskalla unelmoida vaihtoehdosta, että seurustelumme jatkuisi. Jos näm...

Ensimmäiset kaksi viikkoa opiskelijana ovat menneet nopeasti, sumussa ja humussa. Minulla on nyt lukujärjestys, joka tuntuu valtavan kiinnostavalta ja ihanalta. Päivistä tulee kuitenkin pitkiä ja täysiä, ja tunteja kertyy nelisenkymmentä viikossa ainakin nyt syksyllä. Ihmettelen, että missä mahtaa olla se paljonpuhuttu akateeminen vapaus. Onnettoman suuntavaistoni vuoksi tunnen olevani puolet ajasta kuin Liisa Ihmemaassa, kun etsin eksyksissä luokkia ja luentosaleja. Muutenkin kaikki on vielä niin uutta ja ihmeellistä. Tutorini Mari on kotoisin täältä, joten hän on hyvä opas ja tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Tutor-ryhmän kanssa olemme tapailleet koululla, Marin luona ja käyneet baarikierroksella. Mukavia ihmisiä. Bileitä riittää - se kuuluu ilmeisesti sosiaalistamisprosessiin. Ja hyvä asiahan se on. Moikkailen jo kovasti koulun käytävillä sinne ja tänne - vaikka usein kasvot ja nimet ovat mielessäni iloisesti sekaisin, enkä aina ole varma, tunnenko nämä ihmiset bileistä ...

Elokuun mustikansiniset yöt ja lempeät päivät... Minulla on vielä vapaata, vaikka aikuisten kesälomat ovat päättyneet ja koululaisetkin vaeltavat jo aamuisin kouluun Kånkenit selässä. Veli on aloittanut lukion, saman mitä minä kävin. Käyn uimassa ja lukemassa lähirannassa, joka on päivisin pitkä, autio ja ikiomani. Vesi tuntuu joka päivä miellyttävämmältä ja melkein lämpimältä, ehkä koska ilma viilenee. Uppoudun romaaneihin viimein vapautuneesti, kun kirjoitukset ja pääsykokeet ovat onnellisesti ohi. Olen lukenut kesällä Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjon, Waltarin Ihmiskunnan viholliset ja Valtakunnan salaisuuden, P.G Wodehousea, Miika Nousiaista, Sarah Watersia. Ensi viikolla muutan Opiskelukaupunkiin, mitä yritän ajatuksissani lähestyä tiukasti käytännön asioiden kautta. Listaan tarvitsemiani asioita ja hankin astioita, kattiloita, pölynimurin ja tärkeimmän eli kahvinkeittimen. Mummo on ostanut minulle lahjaksi lakanoita. Pakkaan vaatteitani. Luen opinto-opasta. Selvitän, mi...

Puolittain jo ajattelen tätä uutta keskustan katua kotikatuna. Vanhat lehmukset kurottavat ryhmyisiä oksiaan kadun yli. Lumesta raskas oksisto muodostaa tunnelin, joka katuvalojen hohteessa hehkuu lämpimän valkokultaisena. Lumi on pukenut kaupungin puhtaaksi, pehmeäksi ja vaimentaa autojen äänet, kaiken hälyn. Hanki kajastaa himmeää valoa marraskuun pimeään. Aamuhämärässä vein Ukin hautakivelle valkoisen kynttilän, jonka pieni liekki lepatti nousten ja laskien, valaisten lumeen kaivamani kuopan. Päivällä kävin oikealla kotikadullani viettämässä isänpäivää perheen kanssa ja syömässä isän tekemää karjalanpaistia ja äidin leipomaa kermakakkua. Pelasimme yhdessä korttia ja autoin vähän Veljeä matematiikan kotitehtävissä. Ihana, iloinen päivä rakkaitteni kanssa. Minulla on usein tänä syksynä ollut ikävä kotiin. Mutta en ikävöi seiniä, vaan lapsuuden viattomuutta ja turvaa - varmuutta siitä, että joku huolehtii minusta, tietää paremmin, puhaltaa kivun pois. Olen alkanut ymmärtää...