No he can't read my poker face

Helteiset päivät ja kuumat yöt seuraavat toinen toistaan, laiskoina, latautuneina. Ilmassa väreilee utua, joka siilaa värit pehmeän, unelmoivan pastellisiksi. Jopa taivaanrannassa viipyvät pilvenpallerot näyttävät lempeänsinertäviltä eivätkä kovan kirkkaanvalkoisilta.

Anna on taas Kotikaupungissa. Vapaapäivät kesätöistäni kuluvat rennosti kuumalla rannalla, ja kun illan viileys viimein saapuu kuin pelastuksena, suuntaan kaupungin päättymättömiin, jokaöisiin juhliin. Tilanne Millan ja Sonjan kanssa on hämmentävä, jännitteinen. He kulkevat nyt Teemun ja Juhon kanssa tiiviinä nelikkona, aivan kuin minä ja Anna pari viikkoa sitten. Anna ja minä emme kuitenkaan missään vaiheessa seurustelleet poikien kanssa, emmekä ikinä sanoneet Sonjalle ja Millalle olevamme heistä kiinnostuneita. Joten meillä ei ole aihetta olla loukkaantununeita. Emmekä kyllä tunnekaan, että kaverit olisivat jotenkin astuneet varpaillemme. Mutta ehkä he itse ajattelevat niin? En tiedä. Pääasiassa pyrimme välttelemään nelikkoa, ja meillä on ollut villin hauskaa. Kuitenkin ensimmäisenä iltana kun Anna oli palannut, Juho jätti seurueensa ja pysähtyi tanssilavan ääreen tuijottamaan tanssivaa Annaa sydäntäsärkevän tiiviisti. Ja Anna puolestaan ignoorasi Juhon murskaavan kokonaan.

Oma ratkaisuni Teemun suhteen on, että en aio taistella hänestä Millan kanssa. En katso häntä enää silmiin ollenkaan. Olin häneen jumalattoman ihastunut tänä kesänä - ja olen ehkä vieläkin - mutta sitä hän ei saa koskaan tietää. Kyllä Teemukin oli kiinnostunut minusta.

Mutta se saa nyt luvan jäädä näin. Ainut keino olla häviämättä koko kättä tässä pelissä on pitää korttini ja säilyttää pokerinaamani.

Suudelma kuin satumaan tango

Olemme bileiden jatkoilla. Virtaamme hälisevänä, iloisena joukkona sisälle yökerhoon. Huomaan aivan ensimmäiseksi Teemun, Juhon, Sonjan ja Millan, jotka istua möllöttävät yhtenä ryhmänä portaikossa. Milla on hengästyttävän sensuelli, tummine hiuksineen ja valtavine, kahvipavun värisine silmineen. En kestäisi katsoakaan Teemua, joka silti vetää minua puoleensa kuin tiheä musta aukko. Jota raivostuttavasti haluan edelleen kuin jäävettä helteessä. Kunnostaudun olemalla muka näkemättä heitä. Ystäväni vilkuttavat ja yrittävät herättää huomioni, mihin vastaan ryntäämällä heidän ohitseen ohimennen nyökytellen, kättä heilauttaen ja etäisesti hymyillen. Meidän nelikkomme on siis hajonnut ja uusi on muodostunut - ja aamen sille. Mutta en hitossa aio mennä viidenneksi pyöräksi.

Yö päättyy aika hassusti: raahaamme Riinan kanssa Tiinan luo pari kundia. Heistä toinen on S.; joka on ollut minuun uskollisesti ihastunut koko lukion ajan. Avaamme vielä yhden viinipullon, istumme parvekkeen lattialla, keskustelemme ja kikattelemme. Riina jää Tiinan luo yöksi uuden tuttavansa kanssa. S. puolestaan on autolla ja lupaa viedä minut kotiin. Pysähdymme kuitenkin ensin rantaan ja kävelemme laiturille, johon matalat mainingit hajoavat pehmeästi liplattaen. Persikanhehkuinen, autereinen aurinko nousee Saimaan yllä. Helpottava tuulenpuhallus yön helteisyydessä tarttuu mekkoni helmaan; avaan nutturani ja ravistan hiukset selkääni. Nojaamme kaiteeseen, lokit kaartavat järven yli ja niiden huudoissa kaikuu outo, viiltävä kaipaus. S:n silmät muistuttavat yhä edelleen surullisen koiranpennun silmiä. Hän laskee kätensä vyötärölleni melkein varoen, kuin koskisi haihtuvaa saippuakuplaa. Hän rohkaistuu ja kumartuu lähemmäs. Annan hetken viedä mennessään; annan hänen suudella. Tiedän myöhemmin joutuvani selittämään, ettei suudelma tarkoita, että nyt seurustelisimme. Mutta se ikävä keskustelu tulee myöhemmin: nyt on nyt. Hauras, viaton, lohdullinen hetki - hetki kuin satumaan tango: hellät kädet ympärilläni, suvitaivaan korkeus pääni päällä, kaukaisuuteen asti aukeava järvenselkä, suloinen suistuminen unohdukseen.

Proseccoa, turisteja ja tiiviitä katseita

Lauantaina pukeuduin valkoiseen, hihattomaan, kellohelmaiseen mekkoon ja sidoin hiukset raskaalle, espanjalaiselle nutturalle niskaani. Joimme Tiinan kanssa proseccoa ja päädyimme terassien kautta yökerhoon. Olin aivan villi, tanssin ekstaasissa, silmät kiinni ja räjähtelin nauramaan. Enkä välittänyt mistään. En nähnyt Millaa. Teemu ja Juho olivat paikalla ja taisivat olla selvin päin. Juho naureskeli minulle hyväntahtoisen huvittuneena, mutta Teemu loi minuun tiiviitä, hymyttömiä katseita.

Menin Tiinalle yöksi, ja kun meidän piti nousta torille herneenmyyntiin aamukahdeksalta, olimme kuin kaksi vihamielistä sitruunaa. Silmät valuivat kitkerää vettä ja aivastutti, eikä olisi huvittanut puhua kenenkään kanssa, ei ainakaan ennen puoltapäivää. Mutta mehän skarppasimme ja ei aikaakaan, kun hymyilimme myyntitiskimme takana raikkaina ja pirteinä. Oli kaunis, aurinkoinen, vilkas päivä, ja tori vilisi tuttuja ja turisteja. Venäläiset kävivät ottamassa kanssaan selfieitä matkamuistoksi.

Illalla olemme suunnitelleet menevämme Tiinan mökille saunomaan ja rauhoittumaan. Vaihteeksi.

Entinen poikaystävä, mahdollinen poikaystävä ja mutkia matkassa

On harmaa aamu, juon hiljakseen kahvia ja koetan herätä. Pikkusisko oli luonani kyläilemässä tällä viikolla ja lähti asemalle isän kyydissä hetki sitten. Pyöräilimme satamaan ja kävelimme vanhassa kaupungissa, josta Pikkusisko etsi puun, johon muisti kiivenneensä piirtämään kuvataidekoulussa käydessään. Pikkusisko tuli myös mukaani myymään torille herneitä. Olimme myös joka päivä rannalla ja uimassa, koska on todella ollut vähän liian kuuma tehdä mitään muuta.

Minun ei tarvinnut ponnistella keskustellessani Pikkusiskon kanssa Jarkosta, mikä hieman yllätti itseänikin. Huomasin, etten ollut kuukauteen kertaakaan edes ajatellut häntä. Ja nyt kun hän puhui Jarkosta, tuntui kuin kyse olisi nimenomaan ollutkin vain ystäväni veljestä. Minulle Jarkko on nyt muukalainen, ja se tuntuu oikealta.

Eilen olimme Sonjan, Millan ja Roosan kanssa klubilla. Milla flirttaili koko illan sumeilematta Teemun kanssa. Myöhään illalla Milla uskoutui minulle naistenvessassa: "Roosa (joka oli jo lähtenyt kotiin) ei oikein ymmärrä tätä Sonjan, miun, Juhon ja Teemun 'juttua'. Sen mielestä mie oon luotu Aleksia varten enkä sais ikinä ajatellakaan ketään muuta."

WTF? Mitä juttua?

Se oli kuin hyinen vesisuihku uneliaalle, auringonlämpöiselle iholle. Tunnen oloni niin sekavaksi tänä aamuna. Jos Milla, satumaisen kaunis Milla, haluaa Teemun, niin mitä minulla on siihen sanomista? Toisaalta haluan lyödä hanskat tiskiin ja perääntyä ylpeyteni ja ystäväni säilyttäen. Toisaalta en haluaisi antaa kaksin käsin pois jotain, mikä on tuonut elämääni niin paljon iloa. Haluanko Teemun sitten itse? En tahtoisi edelleenkään päättää. Oikeasti tahtoisin pitää hänet mahdollisuutenani, lupauksenani, salaisena ilonani.

Kesä on nyt ja niin riipaisevan lyhyt

Voi levottomuutta! Yritimme viettää muutaman koti-illan. En kestänyt olla yksin ja paikoillani hetkeäkään. Toissapäivänä iltapäivä venyi kuin makunsa menettänyt purukumi; lopulta sain äidin suostuteltua lähtemään kyläilemään tätini luo. Edes jotain tekemistä. Eilen luin kesätenttiin koko päivän ja lähestulkoon hypin seinille. Kun Anna soitti illalla kahdeksalta ja sanoi, ettei kestäisi enää ja aneli minua baariin, äiti uhkasi tuoda meille molemmille töistä rauhoittavia. Kumma juttu, mutta minkäs teet: vasta kun istuin baaritiskillä paljaat olkapäät musiikin rytmissä keinahdellen, aloin tuntea olevani elossa.

Yöuni merkitsee apaattista loikoilua ja maleksimista puolipäivästä alkuiltaan. Elämä eletään yöllä. Enkä ole ainoa. Heinäkuu on saapunut Kotikaupunkiin ja tuonut mukanaan lomailun rennon, eteläisen rytmin. Kaverit, jotka ovat levinneet maailmalle kuin voikukanhahtuvat tuulessa, palaavat Kotikaupunkiin kesällä. Tavataan satamassa, tavataan puistoissa ja diskovalojen alla. Joka ilta, joka yö. Otetaan kaikki irti, eletään. Kesä on nyt ja niin riipaisevan lyhyt.

Ihastus, ilonpito ja vapaus

Elämä maistuu niin makealle, etten pysty edes nukkumaan pois univelkojani. Silmät sulkiessani täytyn ajatuksista, jotka saavat sydämeni hakkaamaan vauhkosti, ja minun on noustava ja pyrähdettävä touhuamaan jotakin.

Eilen lähdimme Annan kanssa käymään satamassa ja tapasimme sattumalta Millan ja Roosan. Mahdolliset hennot ajatukset koti-illasta unohtuivat. Ihmisiä ei ollut tällä kertaa tukahduttavan paljon, vaan tanssilattialla oli väljää. 60-lukulaishenkinen bändi kävi soittamassa letkeää rockia herkullisissa nörttikampauksissa, ja loppuillasta DJ jymisytti bassoa. Roosan ja Millan kanssa on niin hauskaa tanssia: he ovat niin väsymättömiä, eläytyviä, iloisia ja kauniita päästessään kiinni rytmiin. Meille käy aina niin, ettemme voi lopettaa. Nauramme hengästyneinä, jäseniä miltei pakottaa uupumuksesta, ihon pinnalla pisaroi kimmeltävä kerros hikeä. Mutta miten kävellä lattialta pois, kun musiikki jyrää ylitse?

Teemu ja Juho tulivat myös sinä iltana. Juho näytti vaisulta, ja hänen silmänsä seurasivat Annaa, joka puolestaan oli yliriehakas. En tiedä tarkkaan, mitä heidän välillään kytee. Mitä se sitten onkin, se lataa ilmaan ukkosta. En soisi Juhon kärsivän, mutta mitäpä minä sille voisin; tunteita ei voi pakottaa. Kyllä Anna siitä pojasta välittää, mutta ei halua seurustella, ellei ole vakavissaan. Juttelimme näistä asioista yhtenä päivänä rannalla, ja tiedän, että hän on kyllästynyt "kolmen kuukauden seurustelusessioihin". Ja sitä paitsi hänellä on opiskelukaupungissaan meneillään yksi outo ja kipeä juttu.

Teemusta taas en ota selvää. Hän kyllä katselee minua, ilta toisensa jälkeen. Mutten halua tulkita katseita niin kauan, kuin sanojakin on olemassa. Eikä meidän välillämme ole vaihdettu kuin kaverillisia sellaisia. Yhtä vähän kyselen itseltäni, mitä Teemusta ajattelen. Olen lopulta tyytyväinen tähän, miten asiat ovat: ihastukseen ja ilonpitoon ja vapauteen. En halua suistua vakavuuksiin.

Sademetsän yö

Yökerho on tupaten täynnä. Basso jymisee niin, että seinät tärähtelevät. Ilma on kuuma ja tihkuu kosteutta kuin sademetsä. Anna, Milla, Susan, Sonja ja minä pompimme tanssilattialla ja nauramme, pyyhimme kosteita suortuvia hiestyneeltä otsalta. Tasaisin väliajoin pakenemme terassille, pulpahdamme kuin kalat vedenpinnalle haukkomaan henkeä kesäyön vaaleaan vilpoisuuteen. Joskus alkuillasta näen Tuomaksen keskellä väkijoukkoa. Sydänalassani tuntuu tuttu pamaus, ja hetken suonissani virtaa värisevää surumieltä veren asemesta. Sitten huomaan Teemun, ja ilo nousee sisältäni aaltona ja jää pilkehtimään kimaltavina pisaroina silmiini ja huulilleni.

Viimeisten hitaitten alkaessa tuntuu kuin ilta olisi vasta alkanut. Yritän poistua Annan kanssa takanurkkaan, mutta se on aivan mahdotonta. Ihmismassa muodostaa huojuvan, joustavan tulpan käytävälle, emmekä mahdu eteen päin. Pysähdymme siis tanssilattian reunamille ja Teemu, joka ei niin ikään ole päässyt ruuhkan läpi, liittyy seuraamme. Anna häviää tanssimaan jonkun kanssa. Minä ja Teemu jäämme nojailemaan seinään kahden ja höpöttelemme jotain. Pudistelen päätäni tanssiinhakijoille kerran, toisen, kolmannen ja neljännen kerran, kunnes Teemu sanoo: "Lähetsä tanssimaan. Ei sulta kyllä uskalla kysyä, sä oot antanu jo niin monet pakit."

Lähden tietysti. Se on illan viimeinen kappale ja heti kun musiikki lakkaa, ryntäämme ulos. Istumme vierekkäin ikkunalaudalla ja kätemme ovat vierekkäin, mutta eivät kosketa. Odotamme Annaa ja Juhoa, katselemme ulos virtaavia ihmisiä, jotka näyttävät oudoilta aamun rehellisessä, kalvakkaassa valossa.

---

En tiedä... Minä nautin Teemusta ja meidän aavistelevasta, keimailevasta pelistämmekin, jota vielä pari päivää sitten pidin niin julmana. Nyt se tuntuu taas kepeältä ja suloiselta, keijukaisten tanssilta helisevissä kissankelloissa. Olen pakahtumaisillani, täynnä muotoutumatonta innostusta, onnellisuutta. Haluaisin heittäytyä tuoksuvaan ruohoon ja suudella maata, halata koivunrunkoja ja ruusupensaita, ynistä mielihyvästä kun aurinko hyväilee ihoani.

Tämä päivä on niin KAUNIS, kunpa se ei ikinä päättyisi.

Yhden miehen nainen

Sosiaalinen herkkyyteni ulottuu tavattoman pienelle alueelle. Maailmaani mahtuu perheeni ja muutamia tärkeitä ystäviä ja ihmisiä. Laajempi tuttavapiiri muuttuu minulle helposti sumeaksi massaksi: en jaksa tarkkailla ulkopuolisia ihmisiä ja heidän suhteitaan. No, esimerkiksi Teemu. Olen taatusti nähnyt hänet monesti, koska meillä on yhteisiä ystäviä. Anna väittää, että olen jutellutkin Teemun kanssa, ja että hän on joskus ollut minusta kiinnostunut. Tiinakin tunnisti välittömästi Teemun ulkonäöltä ja muisti hänen seurustelleen "jonkun balleriinan" kanssa. Itse en rehellisesti sanoen pysty herättämään kahta viikkoa vanhempia muistikuvia koko pojasta. En voi edes väittää, että silloin kaksi viikkoa sitten hän olisi näyttänyt etäisestikään tutulta.

Mistä tämä johtuu? Kun olemme aikaisemmin olleet kasvokkain, Teemu ei ole lävistänyt sumua minun ja maailman välissä. Todennäköisesti olen vielä seurustellut Jarkon kanssa - ja minä taidan olla yhden miehen nainen luonnostaan, ei pakotetusta uskollisuudesta.

Tässä on luonteeni ristiriita. Flirttailen mielelläni, leikin. Nautin katseista ja halusta, jota herätän. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sydämeni kanssa. Kun joku sitoo tunteitani, sokeudun kaikille muille. Viime päivinä olen hymyillyt, jutellut ja tanssinut niin monen pojan kanssa enkä kuitenkaan muista kasvoja ja nimiä. Vain Teemun.

---

Toivottoman tosissani

Päivät ovat kuin kiusaa. Olen jännittynyt, pingoittunut ja kaipaan toimintaa. Yhden päivän olin yksin, ja se sai minut lähes järjiltäni. Parina päivänä olen viettänyt aikaa Annan ja Tiinan kanssa, mutta silti olen rauhaton. Mitä oikein tahdon? Vai ketä?

En haluaisi kuluttaa energiaani Teemuun; minusta ei ole kilpailemaan hänestä verenhimoisen naislauman kanssa. En halua kuulua ihailijakollektiiviin. En halua olla vielä yksi "ihana tyttö" lisää, sellainen joita hänellä on joka sormelle ja varpaalle. Se leikki ei sovi minulle. Sillä huolimatta pelistä ja kevytmielisyyden maskista olen sisältä aina niin toivottoman tosissani.

Väärin pelattu

Olimme tanssimassa, ja tällä kertaa pelasin väärin. Teemu tanssi koko illan yhden ylimielisen näköisen blondin kanssa, ja minä otin sen tosissani. Anna sanoi: "Älä siitä välitä, se on Teemun tyyli. Sillä on kolkytkahdeksan ihanaa tyttöä, mut ne on kaikki vaan sen kavereita. Mie juttelin just sen kanssa, ja se sano, että ne vaan änkee sen seuraan. Se on ujo. Mee puhumaan sen kanssa." En mennyt. Minua riivasi mustasukkaisuus ja lapsellinen pettymys.

Tiina lähti kotiin kahdelta, Anu kolmelta ja minä jäin vielä puoleksi tunniksi pyöriskelemään levottomana. Mutta mitään muuta ei enää tapahtunut. Kun ajoin kotiin pyörällä, minua harmitti niin, että kuumat kyyneleet pyrkivät kihoamaan silmiini. Sitten kokosin itseni, ryhdistäydyin ja olin taas kylmäverinen peluri.

Anna viittasi kerran leikillään tähän Teemun ja Juhon juttuun pelinä. Tietyllä tavalla orastava suhde todella muistuttaa taktiikkapeliä: siihen liittyy tarkkaan harkittuja etenemisiä ja vetäytymisiä, kortteja joita pelataan ja joita pidetään, riskejä, voittoja ja häviöitä. Tärkeintä on pokerinaama: Naura kirkkaasti, kun harmittaa. Vaikuta viileän ja kevyen välinpitämättömältä, kun olet kiihkeän kiinnostunut. Ja älä ota tosissasi ylimielisen näköisiä blondeja - tai älä ainakaan missään tapauksessa näytä ottavasi. 

Tämä ei ole rakastumista

Meillä on erikoinen nelikko, samalla surkuhupaisa ja uljas joukko: Anna ja minä, Juho ja Teemu. Emme suinkaan seurustele. Mutta hakeudumme, päädymme yhteen ilta toisensa perään. Annalla ja Juholla on takanaan vuosikausien flirttailu. Se alkoi jo lukion ensimmäisenä vuonna, kun Anna vielä seurusteli Ilen, Juhon kaverin kanssa. He ovat joskus satunnaisesti päätyneet sänkyynkin. Pojat ovat yhtä vanhoja ystäviä, yhtä vakiintunut parivaljakko kuin mekin Annan kanssa. Kaikki neljä olemme vapaita, ylpeitä, säikkyjä kahleettomuudestamme. Haluamme toisistamme jotain, mutta emme ihan tiedä mitä. Ehkä vain hauskanpitoa. Jos jotain enemmän, niin kukaan ei ainakaan aio myöntää sitä ensimmäisenä. 

Tiistaina flirttailua sataman kattoterassilla. Seuraavana aamuyönä päädyimme jatkoille Juhon asunnolle. Anna ja Juho hävisivät nauraen makuuhuoneseen ja sulkivat oven perässään. Minä jäin Teemun kanssa sohvalle hämärään olohuoneeseen. Keskustelu ehtyi. Hiljaisuus oli täynnä sähkön rätinää, korvissani jymisi sydämeni syke kuin basson rytmi. Vääjäämättömyyden tuntu, uhkarohkea askel kuilun partaalla ja huikaiseva putoaminen. Kun hautasin sormeni hänen tummiin, sileisiin hiuksiinsa ja suutelin häntä, kun hänen kätensä lipuivat pitkin kesämekkoni helmaa liukkaasti kuin soljuva vesi, ajattelin kylmänkirkkaasti: Tämä ei ole rakastumista.

Teemu saattoi minut puoli kuudelta parkkipaikalle. Vapisimme kylmästä tihkusateesta, ehkä myös jostain muusta syystä. Hän tunki käsiään syvälle farkkujensa taskuihin, paljaat käsivarret kananlihalla, tummanruskeissa silmissään epätietoisuutta, kysymyksiä. Minua palelsi ohuessa mekossani ja sandaaleissani enkä tiennyt, mitä sanoa. "Hyvää yötä." Eikä sanaakaan enempää. 

Ja seuraavana iltana menimme nelisin leffaan. Jokainen meistä hymyillen ja pää pystyssä ja silmät kurissa, viileinä ja piittaamattomina. Niin kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut.