En aio luovuttaa


Lähden huomenna Kotikaupunkiin kesäksi. Lähdön hetkellä elämäänsä voi tarkastella melko objektiivisesti, ilman tunnekuohuja. Ehkä se johtuu siitä, että kaiken näkee ikään kuin etäisyyden päästä. 

Tästä lukuvuodesta piti tulla hyvä ja vakaa, ja tästä blogista piti tulla kuvaus täydestä elämästä iloineen ja suruineen. Mutta päivitykseni viime vuoden sisällä ovat pikemminkin dokumentti prosessista, jossa yksi ihminen hitaasti, mutta varmasti, menettää tasapainonsa. Totean tämän ilman katkeruutta. 

Vuosi on ollut vaikea, pimeä. Kun katson taakse, mieleeni tulevat yksinäiset kamppailut, epätoivon hetket, eristyneisyys ja tuskainen ihmissuhde. Kurjuus on pitkälti omaa syytäni. Olisi pitänyt olla aktiivisempi: harrastaa enemmän, käydä ulkona enemmän, tavata useampia ystäviä. Sen sijaan vetäydyin usein yksinäisyyteen pohtimaan toivotonta rakkaussuhdettani ja omaa mielenterveyttäni. Ensi vuonna siihen ei ole varaa. Edes Maria ei asu silloin Opiskelukaupungissa. Minun pitää ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa elää. 

Kovin pitkälle tulevaisuuteen en jaksa suunnitella. Huomenna tähän aikaan olen kotona. Alkaa uusi ajanjakso. Luen, käyn torilla, menen rantaan kävelemään ja uimaan, pyöräilen satamaan, tapaan niitä ihmisiä siellä. Elän niinkuin Jarkkoa ei olisi. Koetan ensin unohtaa ja sitten vähän ajan päästä järjestellä asiat päässäni yksi kerrallaan. 

Jos Jarkko olisi toisenlainen: jos hän puhuisi minulle, ajattelisi minua tai näyttäisi tarvitsevansa tukeani... siinä tapauksessa jaksaisin. Mutta hän ei ojenna kättään. Eivätkä omat voimani enää riitä. En halua taistella, en jaksa - enkä aio. Tuntuu pahalta sanoa näin. Toisaalta ei tunnu juuri miltään. 

Minä vetäydyn, koska ei minullakaan enää ole niin paljon pelissä. Tunteeni ovat ehtyneet. Kai minä häntä edelleen rakastan, niin kuin rakastaisin ketä tahansa, jonka kanssa on kulkenut läpi tulen ja veden. Mutta en ole rakastunut häneen, eikä hän herätä minussa lämmön, onnen tai turvallisuuden tunteita. Olen enää väsyneesti huolissani hänen kohtalostaan - ja omastani. 

Meidän piti mennä naimisiin, kasvattaa lapsia, vanhentua yhdessä. 
Eikä se silti koskaan oikeasti tuntunut todelliselta, todennäköiseltä. 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Niin että minä lähden Kotikaupunkiin ja elän eteen päin. Selviän. Ja sen lupaan itselleni, että tuli mitä tuli, en enää koskaan, ikinä, yritä ratkaista ongelmiani viiltelemällä käsiäni. Vaikka juuri nyt olen heikko ja sirpaleinen, voin vielä ammentaa sisältäni sitkeää voimaa ja sisua. Ja toivoa. En aio luovuttaa.

Ei minun maailmani muutu miksikään infernoksi, ei se romahda eikä tuhoudu. Kyllä tämä tästä. 

Kyllä tämä tästä vielä. 

Kommentit

  1. Meillä jokaisella on oma henkilökohtainen murtumispisteemme, mutta harva ymmärtää miten suuri voikaan olla sisäistä tuskaa aiheuttava tyhjiö. Niinä hetkinä kyseenalaistamme omat motiivimme, tarkoitusperämme ja roolimme eri ihmisten elämissä. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla tragedia, vaan se voi olla hetki jollaisen voi nähdä risteyksenä: Valinta, joka määrittää meitä vielä tuntemattomassa tulevaisuudessa.

    On kuitenkin fakta, että kokemamme henkisen tuskan (johtui se sitten tyhjiöstä tai jostain konkreettisesta tapahtumasta) lieventäminen aiheuttamalla itselleen fyysistä kipua ei vie huomiota lopulta lainkaan sisäisistä haavoistamme. Nuo sisäiset ruhjeet nimittäin kirvelevät aina enemmän kuin tuhannet viillot käsivarsiemme iholla.

    Olen aina uskonut, että meillä jokaisella on elämämme aikana jokin merkittävä rooli jonkun ihmisen elämässä. Se ei välttämättä liity millään tavalla intiimiin suhteeseen, vaan se voi olla jokin satunnainen ja ohimenevä kohtaaminen. Omalla kohdallani nuo kohtaamiset liittyvät poikkeuksetta lapsiin ja nuoriin, joille olen kenties ollut heidän elämässään ensimmäinen aikuinen joka on pysähtynyt kuuntelemaan. Olen myös kuunnellut aikuisia ja kumppaneitani, mutta sen merkityksellisyys on ollut vain vähäistä.

    Mikä on sinun elämänpolullasi sinua eniten määrittävät kohtaamiset? En tiedä, mutta sen tiedän ettei sitä vastausta löydy omalta iholtamme tai oman kuplamme sisältä. Me kaiumme ympäristöstämme ja ilman sitä me emme pysty elämään. Ympäristömme on meidän itsemme peili, joka heijastaa toimintamme ja tekomme. Sisäinen maailmamme ei siitä heijastu, sillä surumielisinkin ihminen kykenee aiheuttamaan teoillaan toisissa suunnatonta iloa ja riemua.

    Älä murehdi kariutuneita haavekuvia ja suunnitelmia, sillä se kuuluu tähän elämään. Kariutuneet unelmat nimittäin loppukädessä saavat arvostamaan suuremmin kaikkia niitä toteutuneita asioita, joista emme ole ehkä lainkaan uneksineet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.

      Samoin kuin sinä uskon minäkin, ettei ihminen ole saari. Olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa, ja kohtaamisia on lukemattomia. Monet unohtuvat merkityksettöminä, mutta jotkut ovat kirkkaita helmiä, joita kantaa pitkään mukanaan. Olenko itse ollut jolle kulle tärkeä kohtaaminen? En tiedä, mutta toivottavasti.

      Minua ilahduttavat ja lohduttavat sanasi ja kaikki muutkin kommentit lukijoilta, joita olen saanut vuosien varrella. Joskus tämä bloggaaminen on kuin huutaisi yksin erämaassa. Joskus joku välittää. Se lämmittää.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Eroottinen päiväuni

Kiitos ja näkemiin

Voisin niin kuvitella tulevaisuuden hänen kanssaan