Häiriötekijä parantumisessa

Jos Jarkko ojentaisi kätensä ja pyytäisi tukeani, tekisin kaikkeni. Mutta en ole edes varma, tarvitseeko hän minua ylipäätään ollenkaan vai olenko vain häiriötekijä hänen parantumisessaan. En tiedä, miten voisin häntä auttaa tai haluaako hän apuani. Olen neuvoton. 

En edes tiedä, seurustelenko vai olenko vapaa. Puhumme edelleen kerran viikossa: arjen tapahtumista, Jarkon terveydestä. Tunteet ovat tabu. Tapaamista ei voi ajatellakaan, saati mainita. Tapaan itseni pohtimassa, että voisin päästä helpommallakin. Onko se syntiä ja moraalisesti väärin? Jos minä olisin samassa tilanteessa, seisoisiko hän rinnallani? Onko se relevanttia? Kun hän on taas terve, jättääkö hän minut heti? Ja onko se relevanttia?

Ainut mitä voin tehdä, on työntää Jarkko mielestäni ja olla kuin häntä ei olisikaan. Defenssi mikä defenssi, mutta vatvomalla en pysty muuttamaan mitään. Niinpä olen nyt kuukauden päivät keskittynyt tentteihini ja opiskeluihini. Elän päivästä päivään. Koetan selvitä, vaikkei se ole helppoa. 

Pelkään, etten kestä yksin, mutta ei minulla oikeastaan ole ketään. Maria muuttaa kesällä Pääkaupunkiin, ja hänen ajatuksensa pyörivät jo tulevassa yhteiselämässä poikaystävänsä kanssa. Annalle en oikein enää osaa soittaa. Äiti kyllä ymmärtää paljon, mutta ei onneksi näe, kuinka heikoksi ja voimattomaksi ja haamumaiseksi olen käymässä. 

Mutta päivä kerrallaan. Even this will pass.